Ladataan...
Insert Cool Phrase

 

Tampereen työväen teatterissa 15.1 ensi-iltansa saanut Avustettu itserakkaus on teemoja täyteen tupattu, mutta niin, että kepeys säilyy, eikä katsojalle tule ähkyn tunnetta.

Käsikirjoittajat Antti Mikkola ja Hanna Seppä ovat taitavasti tavoittaneet sekä tämän ajan, että elämän kipupisteitä. Aiheet pyörivät niinkin kepeissä asioissa kuin äitinsä menettäneet lapset, uusperhekuviot, käytöshäiriöiset lapset ja ruutuaika, sekä aikuisten lasten suhde ikääntyviin vanhempiinsa. Hienosti myös tuodaan esille sinkkujen tuskallinen rämpiminen kumppanin etsintä-viidakossa. Kuin myös nelikymppisten hukassa oleminen, se kun ei ole kaks kolmekymppisten yksinoikeus.

Katsomossa saa istua kuin herran kukkarossa. Miestä ja naista viedään teemasta toiseen, mutta niin että aiheet pysyvät tiiviinä pakettina. Eikä mikään aihe tunnu liialta tai päälle liimatulta.

Koko vyyhtihän alkaa purkautua, kun esiin nousee ihmisen oikeus päättää itse, miten ja missä täältä poistuu. Aviopari Inkerillä (Teija Auvinen) ja Pöpillä (Auvo Vihro) ei ole oikein sen suurempaa syytä elää, kun ei lapsenlastakaan ole, tai on, ainokaisen poikansa Jarin (Tommi Raitolehto) yhden illan jutusta syntynyt Väinö-Kai, mutta hänkin on tavoittamattomissa. Pöpin ura parvekelasien myyntitykkinä on jo mennyttä elämää, ja koko identiteetti on kasvanut sen pohjalle. Eniten kirpaisee Pöpin vaimon kohtalo, joka kovasti uhoaa nyt ehtoopäivillään alkavansa rakastaa itseään. Koko elämä kun meni itseään vaientaen tois(t)en ehdoilla elämiseen.

Itselle Belgia näyttäytyy yhtä varteenotettavalta vaihtoehdolta kuin näytelmän ikäihmisille Inkerille ja Pöpille. Minulle kun on täysin sietämätön ajatus, että yksikään ihminen joutuisi katsomaan meikäläisen sänkyyn maatumista.

Kun Väinö-Kai (huikean suorituksen tehnyt Petra Ahola) sanaakaan sanomatta (kirjaimellisesti) pisti lavalle niin hengästyttävän episodin padiinsä täysin kiinni kasvaneena lapsena, että uskon, että aika moni vanhempi koki piston rinnassaan, ja mietti, pitäisiköhän sittenkin rajoittaa lapsensa ruutuaikaa…

Näyttelijäporukka on aivan timanttia. Katsojana nautin suunnattomasti, koska erityisesti tästä esityksestä paistaa ammattitaidon lisäksi näyttelijöiden välinen luottamus. Läpi näytelmän tirskuessani auttamatta mietin, että näillä on pakko ollut olla tätä tehdessä hauskaa! Kuinkahan monta kertaa kohtauksia on jouduttu harjoittelemaan, ettei heitä itseään enää naurata?

 

Ladataan...
Insert Cool Phrase

"Kuvittele  Suomi paikkana, jossa asuu sata ihmistä. Heistä 51 olisi naisia, 11 asuisi Helsingissä ja kolme Lapin läänissä, kaksi olisi muuttanut sinne Venäjältä, kaksi toimisi maanviljelijänä ja yhdellä olisi tohtorin tutkinto. Heistä 89 puhuisi suomea.

Etsimme sataa henkilöä edustamaan Suomessa asuvaa 5 451 270 ihmistä. Hakemamme poikkileikkaus Suomen väestöstä on määritelty yleisimpien tilastotietojen perusteella. Käyttämiämme kriteerejä ovat muun muassa ikä, asuinpaikka ja sukupuoli."

Mukaan videoteokseen? Toki!

Projekti kuulosti todella mielenkiintoiselta, joten olin yhteydessä projektin työryhmään, ja sain vastattavaksi muutaman taustatietoja kartuttavan kysymyksen. Vastaukseni tallennettiin 101-projektin tietokantaan. Vastauksieni perusteella osuin tilastotieteellisesti projektiin haettavaan 100:n henkilön poikkileikkaukseen. Niinpä asia johtikin nopeasti toiseen, sovimme haastatteluajan ja huhtikuussa avasin oveni mm. Ars Fennica-palkinnon saaneelle taiteilijapari Tellervo Kalleiselle ja Oliver Kochta-Kalleiselle.

Ensimmäinen asia johon kiinnitin huomiota oli kuvaustekniikan määrä. Kassia kassin perään kertyi joka nurkkaan! Olin jotenkin päässäni kuvitellut, että kamera ja mikki. Kissanviikset! Valoja, taustakankaita, äänilaitteistoa, kaikenlaisia tavaroita joiden merkitystä en todellakaan tiennyt. Sillä aikaa kun Oliver kokosi ja pyöri pitkin kämppää miettien sopivaa kuvauspaikkaa, sain papereita, joissa oli 30 eri väittämää. Ne koskivat esimerkiksi ydinvoimaa, armokuolemaa, aseita ja rakkautta. Vastaustapa oli kovin tuttu; täysin samaa mieltä, täysin eri mieltä-skaala. Sitten sain valita ne väittämät, joista minulla olisi jotakin sanottavaa ja tarina, mistä/miten/miksi tämä mielipide on muodostunut.

Toinen asia mikä jäi kuvauspäivästä mieleen oli se, kuinka kauan meni aikaa siihen, että kamera pyörii ja aletaan oikeasti kuvata. Kaiken kokoamiseen meni tuhottoman paljon aikaa. Taiteilijaparilla oli selvä työnjako; Oliver huolehti tekniikan ja kuvaustaustan, Tellervo hoiti haastattelun. Oliver työskenteli millintarkasti, ja hänellä oli selvästi ajatus siitä, mitä halusi taustalla näkyvän ja minkä sävyinen valo olisi eduksi minulle ja taustalle. Ennen kuin kamera laitettiin rullaamaan, Oliver oli siirtänyt (minun luvallani) tavaroita kämpästäni ja pyysi minua useita kertoja siirtymään sentin oikealle ja sitten takaisin puoli senttiä vasemmalle jne. Tämä ei haitannut pätkääkään. Kaikki oli mielenkiintoista ja kiehtovaa. Mutta nyt ymmärrän miksi sarja-ja leffakuvaukset kestävät niin pitkään. Kaikkeen menee miljoonasti enemmän aikaa kuin koskaan voisi kuvitella.

Odottelua

Vielä hetki ennen kuin kamera laitettiin pyörimään, testattiin ääni. Sain kertoa mitä olin syönyt aamupalaksi. Kerroin puurosta, kuitulisästä ja muistan, kuinka Tellervo kyseli lisää kuitulisästä, ja mistä olin sitä hankkinut. Kuinka hassuja asioita sitä muistaa! Kasvojeni eteen laitettiin joku värikartta, (haettiin varmaan sitä oikeaa valosävyä?), Tellervo korjasi hieman tukkaani ja katsoi ettei naama kiillä. Sain vielä muutaman ohjeen, mihin katsoa ja miten muodostaa lauseita, jotta leikkaustilanteessa ei olisi "rikkinäisiä" lauseita.

Itse kuvaustilanne ei minua jännittänyt ja kuvaukset kokonaisuudessaan tuntui luontevalta. Vaikka olin tuntenut nämä ihmiset ihan pienen hetken, ei edes kipeiden tarinoiden kertominen mielipiteiden taustalla tuntunut ikävältä tai kiusalliselta. Oliver oli hiljaa, tarkkaili kuvaa&ääntä ja Tellervo esitti lisäkysymyksiä. Tunnelma oli kunnioittava, lämmin ja Tellervo kiitteli useampaan kertaan sitä, että jaoin tarinani. Näiden tarinoiden lisäksi kuvasimme näyttelyyn tulevia muita osia, esimerkiksi sain kertoa selin kameraan minkä mielipiteen olen jättänyt taakseni. Yksi niistä liittyi joogaan, toinen ystävyyssuhteiden kestoon. Nämä taakse jääneet ajatukset pyrivät tauotta yhdessä Taidehallin huoneessa. Hauska ja kiinnostava näkökulma tarkastella mielipiteitä(ään), kun nauhalla pyörii jotain sellaista, mitä henkilö ei enää allekirjoita.

Sain myös pakkauksen muovailumassaa ja ohjeistuksen kiitollisuusesinettä varten. Massa pysyi paketissa kevään, kesän ja vielä syksyn alkuun, kunnes esineen perään alkoi tulla kyselyjä olenko tehnyt/aionko tehdä. Ja niinpä yhtenä päivänä tartuin tuumasta toimeen.

Mitä tuosta sain aikaan?! Sen verran voin paljastaa, että kiitollisuusesineeni oli Ystäväni -kirja. Miksi ja kenelle esineeni osoitin, selviää menemällä Taidehalliin. Kiitollisuusesineiden lisäksi Taidehallissa on vaikuttavien kirjojen kirjasto, joka koostuu 98 kirjasta, jotka ovat vaikuttaneet "sataykkösten" ajatusmaailman muokkautumiseen. Kirjojen sisäkannesta löytyy kirjan valinneen henkilön tilastotiedot ja tarina siitä, miten kirja on muuttanut lukijan ajatuksia.

Miten tämä kirja on vaikuttanut ajatusmaailmaani? Selitys löytyy Taidehallista.

Itse pääteos 101 kaikkien puolesta sisältää noin 65 tuntia videoituja haastatteluja, ja heijastuu Taidehallin isolle seinälle. Katsoja saa itse hiirellä selata väittämiä läpi, klikata haluamansa väittämän ja jotakin meidän "sataykkösen" palloa. Pallot elävät seinällä sen mukaan vasemmalta oikealle riippuen mielipiteestämme väittämän suhteen. Itse voisin viettää tuntikausia teoksen äärellä, erityisesti haluaisin klikkailla niihin väittämiin ja videopätkiin, jossa henkilö kertoo mielipiteensä aiheesta, josta olen täysin eri mieltä ko. ihmisen kanssa.

***

Avajaisia vietettiin lokakuun puolessa välissä. Me "sataykköset" oltiin kutsuttu paikalle ennen kuin ovet avattiin muille katsojille. Olin projektin kuudes haastateltava, siis ihan haastattelujen alkupäässä. Voi sitä onnellista, joka sai olla numero 007! Minun jälkeeni he ovat haastatelleet kymmeniä, omasta haastattelusta oli siis ehtinyt jo kulua pitkä aika. Joten yllätyin kun Oliver ja Tellervo tunnistivat minut heti, ja sain lämpimät halit. Ovien avauduttua muille, ja avecini saavuttua, kiersimme näyttelyä läpi seuralaiseni kanssa, ja esittelin tietenkin tohkeissani näyttelyn eri osia seuralaiselleni. Bongattiin Paavo Arhinmäki! Todistettavasti hän ei istu vain jalkapallokatsomossa :D

Ilta sisälsi puheita, kuohuvaa ja yhteiskuvia. Sellisti ja kitaristi soittivat Tellervon meille "sataykkösille" säveltämää kappaletta. Yhtäkään projektiin osallistunutta en entuudestaan tuntenut, mutta yhteenkuuluvuuden tunne oli voimakas. Keskusteluja avattiin epäsuomalaiseen tyyliin puolin ja toisin, sen enempiä kursailematta. Oman nassun, puheiden näkeminen ja kuuleminen 14x4 kokoiselta screeniltä tuntui aika neutraalilta, mutta vähän kutkuttavalta kuitenkin. Ehdimme vielä lopuksi pikaisesti käydä projektilaisille ja heidän aveceilleen järjestetyissä after partyissa ihanassa kirjakauppa Arkadia Internationalissa (johon on ehdottomasti palattava paremmalla ajalla uudestaan!) ennen kuin Tampere ja Lost in Music kutsuivat.

Teoksen nimi on 101 kaikkien puolesta. Teoksiin haastateltiin 100 ihmistä. Mistä se sadasyhdes oikein tulee? Se olet sinä, katsoja, omien mielipiteittesi ja tarinoidesi kanssa.

***

101 kaikkien puolesta Helsingin Taidehallissa 17.10.2015 - 22.11.2015 osoitteessa Nervanderinkatu 3. Taidehalli avoinna ti, to, pe 11.00–18.00, ke 11.00–20.00, la-su 11.00–17.00, ma suljettu.

101 kaikkien puolesta Facebookissa

Taidehalli

Taidehalli Facebookissa

101 info

Tellervon ja Oliverin kotisivut

 

 

Ladataan...
Insert Cool Phrase

Kävin muutama viikko sitten avoimessa keskustelutilaisuudessa joka käsitteli lähisuhdeväkivaltaa. Istuin samaisessa katsomossa kolme viikkoa aiemmin Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä-esityksen ensi-illassa. Keskustelemassa olivatkin näytelmän ohjannut Miika Muranen ja näyttelijä Matti Hakulinen. Muut panelistit olivat kaupunginvaltuutettu/poliisi Anna-Kaisa Heinämäki, asianajaja Anne Harsia, projektipäällikkö Satu Hintikka, VÄLITÄ! Seksuaaliväkivaltatyön verkostohanke, Setlementtiyhdistys Naapuri ja ohjaaja Emma Laine, Tampereen ensi- ja turvakoti.

Tarpeettomia ihmisiä-näytelmän ohjannut Miika Muranen kertoi, että haluaa omistaa esityksen kaikille selviytyjille. Miika Muranen kuvasi myös omaa lapsuuttaan, jossa yksinhuoltajaäidin jäädessä työttömäksi, alkoholi ja huonot miessuhteet tulivat kuvioihin mukaan. Lapsi vaistoaa herkästi ja Miikasta tulikin mestari erottamaan tilanteita, jotka saattoivat äityä vakaviksi. Miikalla oli kengät ja takki nopeaa pakenemista varten aina valmiiksi laitettuna. Kun Miika oli 9-vuotias, hänen äidillään oli ulkomaalainen mies, joka mm. tuhosi Miikan vaatteita ja leluja. Erään kerran mies oli vakuuttunut siitä, että Miika oli opettanut Nöpö-kissan pissaamaan miehen kenkiin. Rangaistuksena Miikan tuli katsoa, kun mies laittoi kissan pesukoneeseen…

Vuonna 2014 poliisi sai 1000 lapsiin liittyvää kotihälytystä Tampereen alueella. Turvakodissa asiakkaita on 300, joista puolet ovat 5-6 vuotiaita lapsia.

Vaikka lapsi itse ei kokisi väkivaltaa, lapsi aistii pelon ja uhkan ilmapiirin. Asiantuntijoiden mukaan on vahingollisempaa joutua katsomaan, kuin olla itse väkivallan uhrina, sillä se on traumaattisempaa. Jos lapsi on nähnyt tai kokenut väkivaltaa, hän itse saattaa muuttua murrosikään tullessaan uhrista tekijäksi.

Onko jossain tuloryhmässä enemmän väkivaltaa? Väkivaltaa tapahtuu niin kaupungin vuokra-asuntoalueilla kuin vauraammillakin. Tosin asianajaja Anne Haasin mukaan, mitä enemmän on koulusivistystä, sitä ”älykkäämpää” ja sadistisempaa väkivalta on.

Vain 1 % miehistä hakeutuu ensiturvakotiin. Syy on yhteiskunnallisessa asenteessa, jossa miesten kokemaan väkivaltaan suhtaudutaan huvittuneesti ja sille nauretaan kuin vitsille, tyyliin ”Etkö osaa pitää muijaas kurissa!” Viranomaisetkaan eivät suhtaudu samalla vakavuudella miesten kokemaan väkivaltaan. Esimerkiksi nuorten seurusteluväkivallassa tyttö saattaa olla väkivaltainen poikaystävää kohtaan. Ei liene yllätys, että harva nuori poika kehtaa asiasta kellekään kertoa.

Väkivaltaisessa suhteessa elämisen vaarana on normaaliuden rajan hämärtyminen. Uhri saattaa myös tulla riippuvaiseksi tekijästä, koska oma minuus, itsetunto ja toimintakyky vähitellen katoavat, jolloin ei uskalleta lähteä suhteesta tai hakea apua. Väkivaltaisessa suhteessa väkivaltatekojen välissä voi olla myös täysin normaalia vuorovaikutusta, joka omalta osaltaan vaikeuttaa itsensä irti repäisemistä. Hyvä ja paha vuorottelevat.

Väkivallan pelossa elävän aivoissa tapahtuu myös paljon. Pelon ilmapiiri laukaisee selviytymismekanismin: taistele tai pakene, mutta pelko voi myös lamauttaa, jolloin autonominen hermosto tavallaan antautuu. Toistuvan väkivallan seurauksena jatkuva stressireaktio vaurioittaa järjestelmää, niin, että hälytysjärjestelmä on alati päällä kasvattaen ja pelkoja, jolloin ihminen näkee uhkaa sielläkin, missä sitä ei ole. Ydintunteita ovat häpeä ja syyllisyys. Nämä eivät kehota toimimaan, vaan hakemaan syitä omasta itsestä ja tilanteen hallinnan tunne tulee siitä, että tarkkailee  koko ajan omaa käytöstään.

Asianajaja Harsia kertoi, että valitettavan usein poliisilla ei ole naiseen kohdistuneesta väkivallasta minkäänlaista rikosmerkintää, vaikka väkivalta olisi jatkunut jo vuosia. Jonakin päivänä naisen mitan tullessa täyteen, hän tuikkaa puukon miehen kylkiluiden väliin. Aiempi uhrina olo ei lievennä tilannetta, vaan nainen on syyllistynyt rikokseen. Tuomioistuimessa ei oteta huomioon mitä aiemmin on tapahtunut. Naiset ovat fyysisesti heikompia, joten he tarttuvat kättä pidempään, jolloin teko tulee väkisinkin ilmi. Virkavalta saapuu paikalle kirjaamaan tapahtumat virallisesti. Harsia korostikin, että kaikesta tulisi olla merkintä. Jos näin ei ole, väkivaltaisen ihmisen suojeleminen kääntyy uhria vastaan.

Asianajaja Harsi kertoi myös, että tuomioistuimessa tekijä ottaa äärimmäisen harvoin vastuun teo(i)staan, vaan pikemminkin kokee, että yhteiskunta kohtelee juuri häntä kaltoin. Tämä asenne haittaa uhrin toipumista. Uhrin mahdollisesti saama rahallinen korvaus ei poista tapahtuneen ahdistavuutta, mutta syyllisen tunnustaminen voisi helpottaa väkivaltaa kokeneen eheytymistä ja itsesyytöksistä vapautumista.

 

Vastuu väkivallasta on AINA tekijällä. Kohteen ei tulisi miettiä, olisiko voinut toimia tai sanoa toisin.

 

Apua uhreille ja tekijöille väestöliiton sivuilta

 

 

Pages