Kohtaamisia
En halua sortua sanomaan, että olen sitä ihmistyyppiä, joka omistaa idioottimagneetin, joka vetää vahvasti puoleensa vähintäänkin värikästä porukkaa, MUTTA tänään ihmiskohtaamiset olivat jo omaa luokkaansa.
Matkalla selvittelemään bussikorttiasioita minut pysäyttää keski-iän ylittänyt mieshenkilö semiepäsiisteissä vaatteissa, sylkilimat suupielessään, (ylä-asteen reksillä oli aina noi limat, hyi!) ja naama täynnä jotain karstaa, hometta mitälie. Pappa selittää kuinka hänet on pahoinpidelty ja molemmat polvilumpiot ja ristisiteet meni sököks ja kipu on kova. Tämän lisäksi selässä on jotain ”rankaongelmia” ja että koko kehoa polttaa. Lääkäri on määrännyt erinäisiä lääkkeitä ja tarttisi rahaa niihin. Totesin, että hyvä kun saan omat lääkkeni (totuus) maksettua ja jatkoin matkaani.
Jonotuslappuni saatuani (mua ennen 15 ihmistä, viddu jee!) käyn istumaan. Eipä mennyt sitten minuuttiakaan, kun viereeni tulee seisomaan erittäin pahalla hengenhajulla varustettu keski-ikäinen mies. Ja sitten läks niin sekopäistä puhetta pursuamaan, että aluksi oikeasti luulin, että jossain on piilokamera! Korean sota, Vietnamin sota, iso viha, pieni viha, dosentit, salaliittoteoriat, ufot, Juhan aff Grann, rokotukset, punaiset ja valkoiset, isänsä oli sotalentäjä, ufoista saadaan nanoenergiaa jota voidaan laittaa ihon alle, you name it!! Kaikki muut palveluvuoroaan odottavat tuijottavat kulmiensa alta ja pyörittelevät päätään. Ja minä nyökyttelen (en tiedä mitä muuta olisin voinut tähän Breivikien maailman aikaan). Odottavan aika oli kyllä aiiiiiiiiiiiiiika pitkä.
Ei muuta kun bounce back ja marketiin ruokatarvikkeita hakemaan. Kaikki meni ihanasti siihen asti kunnes ilokseni (ja taatusti myös kassaneidin) edellä oleva herra ei ollut punninnut kurkkuaan ja banaaneja. Kassaneiti lähtee sukeltamaan koko myymälän läpi hevi-osastolle punnitsemaan tuotteita. Voi helvetinperkeleensaatana. Miten vaikeaa oikeasti on muistaa a) punnita tuotteensa, b) että VAIN Lidlissä ei tarvitse punnita, eli kaikissa Keskon, Suomen Lähikauppa Oy:n ja S-ryhmän liikkeissä pitää itse punnita. Onko se oikeasti niin vaikeaa? Onko? Kertokaa!
Kaupasta tultuani bongaan pienen värisevä henkilön, joka on pukeutunut nahkatakkiin jossa on luurangon kuva. Honaan, että tämähän on Alexandra Alexis, meidän megajulkkis Suomitytöt New Yorkissa-ohjelmasta. Joo, en pyytänyt nimmaria.
Näillä fiiliksillä oli hyvä tarttua imuriin, kunnon aggrella saa paikat kiiltämään. Pyrin aktiivisesti unohtamaan sen, että mun imuri on huonoin imuri ikinä! Imuroinnin jälkeen on sotkuisempaa.
Jauhelihakeittoa, Anna Puuta ja Ellie Gouldingia nyt kehiin ja kovaa! Illan sinkkismaratonia odotellessa, ehkä sitten helpottaa.