Vuosi elämästäni
Vuosi sitten en olisi koskaanikinämissäännimessä voinutkaan kuvitella minkälainen vuosi minulla olisi edessä. Sillä vuodesta 2012 tuli vähintäänkin ravisuttava.
Olin edellisen vuoden marraskuussa vaihtanut työpaikkaa, vaihtanut suurempaan ja saanut lisää vastuuta. Uudet työkaverit vaikuttivat mukavilta. Olihan meidät valinnut henkilöstöfirman ammattilainen monien haastattelujen ja testien jälkeen. Olin myös tavannut kivan miehen. Minulla oli paljon ystäviä lähellä ja kaiken kutakuinkin luulisi olleen varsin hyvin. Moni olisi tässä tilanteessa ollut varsin onnellinen.
Tapahtumaketjua on vaikea kuvailla, kun ei oikeastaan pysty antamaan tarkkaa hetkeä, milloin aloin mennä onneni suhteen väärään suuntaan. Nyt jälkeenpäin ajateltuna elin niinkuin luulin että minun tulee elää. Koin, että tein mitä minun tulee tehdä, ja olen kunnon kansalainen, ystävä, tytär ja sisko.
Olin hukannut viimeiset viisi vuotta juoksuhiekassa pyörimiseen. En tiennyt yhtään, mikä oikeasti olisi hyväksi minulle ja mikä tekisi minut onnelliseksi. Niinpä siinä sitten kävi, että käry kävi. Paloin loppuun. Alle kolmekymppisenä. Burn out ei todellakaan ollut minun to-do-listalla.
Uudessa työpaikassa paljastuneet KARMEUDET olivat viimeinen niitti, tämä oli tehnyt tuloaan jo vuosia. Jos ei tiedä mitä elämällään haluaa tehdä, ei ihme että ajautuu vaan virran mukana. On irrallaan kaikesta, eniten itsestään.
Alkuromahduksen jälkeiset ajat ovat aika sumussa, osittain siitä syystä, että kärsin pahasta unettomuudesta. Ylpeydellä voin kuitenkin todeta, etten koskaan napannut yhtäkään nukahtamislääkettä. Enkä tosin mitään muutakaan vitamiinia vahvempaa. Muutenkin kohtaamiset lääkärissä vahvistivat ajatukseni siitä, että nousen tästä itse. Mutta eihän se nyt ihan niin mennyt. Äitini oli pelastukseni. Yksi rankimmista asioista tässä olikin se, että tämä oli aivan kamalaa äidille. Se sattuu. Mutta ilman niitä neljän tunnin puheluita ja pitkiä, melkein päivittäisiä visiittejä luonani ja kaupassakäyntiä silloin, kun en itse siihen kyennyt, en olisi selvinnyt tätä juttua kirjoittamaan.
Kun perustukset romahtaa, on pakko rakentaa uudet. Sepä olikin mielenkiintoinen prosessi, joka jatkuu edelleen. Alitajunta puski muistoja lapsuudesta ja tuli pakottava tunne saada yhteys siihen pikkutyttöön sisälläni. Kävin elämäni läpi alusta tähän päivään. Melkoinen matka. Suosittelen kaikille. Löydät taatusti matkan varrelta jotain sellaista, mitä et ole aikaisemmin huomannut.
No mitä muuta tapahtui viime vuonna? Kokeilin crossfitiä (tehokasta), joogaa (hyvää mielelle ja kropalle), kävin life coachin ja ennustajan pakeilla, toinen kummipoikani sai nimen, pari muutakin mukulaa syntyi ystävieni perheeseen, Sauli valittiin pressaksi (jeeee!), kävin kahdesti sukuloimassa Savonlinnassa, asuntomessuilla (tahdon oman talon), kahdessa eri näyttelyssä, 7(!) kertaa teatterissa (yep, rakastan teatteria:)) ja tutustuin aika mainioon paikkaan, Kaunasiin. Niin, ja se alkuvuoden miessuhde kaatui, kuin myös toinenkin suhde vuoden lopulla. Ja hyvä niin.
Tämän kaiken muutosvyöryn keskellä olen mm. käynyt läpi kaikki ihmissuhteeni uudestaan. Suhde ystäviini, vanhempiini, veljeeni, töihin, rahaan, urheiluun, sairauksiin, rakkauteen, yhteiskuntaan, hyvään oloon, elämään ja kuolemaan. Siinä on melkoinen työsarka. Tämän kaiken pohtimisen keskellä olen kuitenkin onnistunut löytämään jonkinlaisen yhteyden herkkyyteeni, kauneuteen ja tunteisiin. En muista koska viimeksi olisin ollut niin liikuttunut teatterissa, tanssista, musiikista, valoista, väreistä, you name it!
Moni ystävistäni ja tuttavistani varmasti kokee, että olen sama ihminen kuin ennenkin. Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin sisällä, joten ei ihme, että ulospäin kaikki näyttää samalta. Olen myös aika etevä kulissien ylläpitäjä.
Tämä vuosi on aluillaan, eikä minulla ole hajuakaan, miten se päättyy, mutta voin todeta, että akuutein tulehdustila on pois ja kaikille joilla on kurja olla, sanon, että pahimmastakin selviää, muuttuneena tosin, mutta kykenevä jatkamaan elämäänsä.