Kävin tänään kotona-kotona. Opiskeluaikoina tämä termi tuli käyttöön, kun viikonlopuksi  matkusti takaisin kotikonnuille, koti-kotiin, siis lapsuudenkotiin. Mahtaakohan muut käyttää moista termiä?

Kävin vanhempieni kanssa vanhalla ala-asteellani antamassa äänemme. Voih mikä matka to the memorylane. Muistan varsin vahvasti kun olimme veljeni kanssa lapsia, kun äänestyspäivinä teimme sunnuntaikävelyn äänestyspaikalle, koko perhe. Lapsia ei siis jätetty kotiin odottamaan kun aikuiset, äänioikeutetut hoitavat velvollisuutensa. Tämä on taatusti vanhempieni hienoin, täysin tiedostamatta tehty tärkeä asia. Vaivihkaa äänestysperinteen siemen oli kylvetty. Vanhempani eivät koskaan itse ole olleet ehdolla, eivätkä ole olleet tukemassa kampanjoita, mutta äänestämässä ollaan aina käyty. Siitä lähtien, kun minulla äänioikeus on ollut, olen äänestämässä käynyt. Ilman sen kummempia hössötyksiä. Ja tämän enempää en äänestämisestä kirjoita, koska se ei ollut tämän kirjoitukseni pointti.

Valitsimme kävelyreitin vaaliuurnille vanhan koulureittini läpi. Ah, kuinka pieni metsäpolku se olikaan, ja kuinka suurelta se pienenä koululaistyttönä tuntui! Pysähdyin hetkeksi erään kiven äärelle. Muistan kuinka sille kiipeäminen oli työn ja tuskan takana ja kun vihdoin kiven päälle sai kivuttua, pieni pelko valtasi mielen. Jos täältä tippuu, niin taatusti taittaa niskansa! No, vuonna 2012, 29-vuotiaana voin todeta että se kivi on aika mitätön. Milloin minusta tuli näin ”iso”? Mä haluan olla vielä pieni ja olla ilman äänioikeutta ja käydä vanhempieni kanssa sunnuntaikävelyllä. Ja äiti tekis lättyjä ja mä voisin mennä äidin syliin.