Olenko aidosti tässä hetkessä?

Kävimme pari viikkoa sitten kuvaamassa dokumenttia. Ohjaajana luotin kahteen kuvaajaani täysin, mutta pitkän kuvauspäivän aikana pyörin itsekin kameran kanssa kuvauspaikalla. Käydessäni materiaaleja läpi huomasin yhden suuren eron minun ja kuvaajieni materiaaleissa. En varsinaisesti ollut sen huonompi kuvaaja valotuksen, kuvakulmien yms. osalta, mutta olin selkeästi malttamattomampi. Muistan kuvatessani ajatelleeni, että kuvaan rauhallisesti ja ajan kanssa miljöötä. Yli yhdeksänkymmenen klipin joukossa oli vain pari lyhyttä pätkää, joita voin käyttää, sillä kuvat olivat rauhattomia. Zoomailin usein ja siirsin kameran seuraavaan kohteeseen liian nopeasti. En antanut kuvalle aikaa.

Tätä blogia en ole päivittänyt pitkään aikaan, sillä en ole ehtinyt. Eilen olin menossa pilatekseen pitkän tauon jälkeen, mutta olin kiireessä varannut seuraavan päivän jumpan. Jalat ristissä pissahädästä kärsien roikuin kiinni olleen salin ovessa lauantaina kello 18.00 ja kirosin elämääni. 

Luin jokin aika sitten Ylen jutun Kiire on asennekysymys, jossa oli vinkkejä kiireen tunnun helpottamiseksi. Juttu jäi vahvasti mieleeni.

”Kiire on mielentila, joten siihen voi vaikuttaa itse.

Objektiivisesti arvioiden on harvoin aidosti kiire, vaan kysymys on valinnoista.”

Tuon yllä olevan lainauksen koitan muistaa arjen keskellä. Jos olen myöhässä, ei verenpaineen nouseminen bussin takapenkillä muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Tämä vuosi on ollut etenkin kiireen osalta henkisesti niin raskas, että olen unohtanut tekemiäni asioita. Toisaalta tiedostan sen, että johtuen kiireestä en ole saanut täyttä potentiaaliani käyttööni minulle tärkeiden asioiden parissa.

Selasin valokuvia, joita napsin lokakuussa Kapkaupungissa kiertäessämme aurinkoisena päivänä kaupunkia ainoana tarkoituksena tallettaa kaupunki kameran linssin läpi. Noissa kuvissa huomasin kuinka valtavasti olen vuoden aikana kehittynyt. Tuona lauantaina olin ollut Kapkaupungissa viikon työreissulla. Matkan alkaessa olin ilmoittanut Suomessa ihmisille, että keskityn täysin tuohon työhöni ja olen huonosti tavoitettavissa. Keskityttyäni viikon ajan pääsääntöisesti yhteen työhön pystyin viikonloppuna pysähtymään sen verran, että otin kuvani rauhassa enkä hätiköiden.

Aivotutkijan mukaan keskeytykset tekevät meistä tyhmiä. Tämä on helppo allekirjoittaa. Ennen tämän blogin rustaamista luin päivän Hesaria ja oli työn ja tuskan takana päästä lehti puoleen väliin nappaamatta puhelinta käteen. 

Tarkkaavaisuushäiriöitä aiheuttaa eniten

monen tehtävän tekeminen yhtä aikaa.”

Huolestuin keväällä, ehkä kesällä tai syksyllä, en ole ihan varma, muististani. Lukiessani pidempää juttua en välttämättä muista jutun alkua päästyäni sen loppuun. Sairastamani Sjögrenin syndrooma aiheuttaa väsymystä ja pilvessä elämisen tunnetta. Luettuani muiden kokemuksia sairauksista ja toisaalta jatkuvien keskeytysten ja stressin vaikutuksesta ihmisen toimintakykyyn olen yhä vakuuttuneempi siitä, että syy ei löydy sairaudesta vaan arjesta. Parhaiten keskityn silloin, kun editoin audiota tai viedoita. Luulen syyn olevan se, että silloin olen pakotettu keskittämään kaksi aisteistani työhöni ja kuulokkeiden blokatessa ulkopuoliset häiriöt, keskeytysten määrä on selkeästi normaalia pienempi.

Loppuun vielä muutama kuva aurinkoisesta Kapkaupungista joulukuisen harmauden keskelle.

_dsc0022.jpg_dsc0070.jpg_dsc0074.jpg_dsc0107.jpg_dsc0149.jpg

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Voi suomalaiset!

Mari Koskelo kirjoittaa Hesarin lukijan kolumnissa suomalaisista ulkomailla. Olemme sisäänpäinkääntyneitä, pelkäämme muille puhumista ja ryhtimme on huono. Kommenttipalstalla muistetaan vielä haukkua suomalaisten vaatetus ja maantienharmaa tukka.

Aina välillä joku ulkosuomalainen kokee tarpeelliseksi haukkua muiden suomalaisten käytös ja olemus. Yleensä näistä jutuista, kuten Koskelonkin kolumnista, nousee mieleen ajatus kissan hännästä, jota ei nosta muut kuin kissa itse.

Matkustaessani olen useampaan kertaan tunnistanut suomalaisia matkaajia ennen yhteisen kielen löytymistä. Olen kokenut myötähäpeää, kuten ilmeisesti Koskelokin. Voisiko kuitenkin olla, että oman maan kansalaisen tekemänä jokin asia herättää häpeän tunteen, mutta naapurin tekemänä sama asia ei herätä huomiota? Isän vitsit olivat lapsena noloja, kun taas kaverin isä oli hauska ja rento.

Oma kokemukseni suomalaisista ei ole yhtä harmaa kuin monella muulla tuntuu olevan. Olemmehan me hieman juroja, mutta en allekirjoita kommentteja siitä, etteikö yksikään suomalainen puhuisi puhuteltaessa tai auttaisi, kun apua kysyy. Bussissa harva haluaa ketään viereensä, jos se ei ole pakollista ja kovaan ääneen matkan aikana puhuvaa katsotaan hieman kyräillen. Nämä ovat kulttuurillisia piirteitämme. Kuka on oikea ihminen määrittelemään, onko jatkuva puheensorina vai hiljaisuus parempi tai mikä on oikea määrä omaa tilaa? Kulttuuritkin muuttuvat sukupolvien myötä. Ehkä tulevaisuudessa olemme kansana avoimempia?

Suomalaiseen sielunmaisemaan liittyy toki paljon sellaista, mikä edesauttaa esimerkiksi yksinäisyyttä ja nämä ovat asioita, joiden toivoisin muuttuvan. Jaksan myös uskoa, että ne muuttuvat koko ajan.

Koskelolta haluaisin kysyä, tunteeko hän ketään, jonka itsetunto olisi kohonnut arvostelun ja haukkumisen seurauksena? Aivan.

12227807_194001107603626_8488608234036035672_n.jpg

Ps. Olen bussissa se ärsyttävä tyyppi, joka istuu viereen vaikka on tilaa ja juttelee niitä näitä. Välillä.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta