Elämää jvp eli jälkeen vaalipäivän. Arkeen palaaminen on tuntunut kummalliselta. Kiire ei ole helpottanut, mutta ajatukset ovat palanneet takaisin niille raiteille, joilla ne olivat ennen vaalispurtin alkamista. 

Olen parin viimeisen viikon ajan pohtinut kovasti sitä, mitä vaadin itseltäni ja mitkä asiat ovat niitä, joista oikeasti nautin. Tämäkin ajatus nousi esiin ihanan Emmi Nuorgamin blogista.

Tämä viikonloppu piti viettää Helsingissä SONKin kevätpäivillä. Osallistuin opiskelijakuntani hallituksen kanssa omalta osaltani vapun aloittaneeseen Polkuauto Grand Prix -tapahtumaan Varvintorilla. Suomalaiseen (kevät)säähän kuuluu luonnollisena osana arvaamattomuus ja juuri kilpailun alettua taivas aukesi ja kasteli juhlamielellä olleet opiskelijat. Itselläni oli päällä huppari sekä villakangastakki ja näiden päällä sadeviitta, mutta siitäkin huolimatta olin totaalisen jäässä. Puristamalla takkini hihoja sain aikaan kauniit vesinorot. Perjantaina heräsin täristen peiton alta eikä tärinän syy ollut sama kuin monella muulla kyseiseen tapahtumaan osallistuneella. Päätin jäädä kotiin, sillä perussairauteni ei arvosta edes vähän kipeänä ollessa itsensä rasittamista ja parantuminen venähtää helposti pitkäksi operaatioksi. Eilinen lepääminen oli oikea ratkaisu, sillä tänään olo on jo parempi. Heräsin yhdeksältä ja edelleen, kellon ollessa 12.57, istun pyjama päällä keittiönpöydän ääressä. Pyykinpesukoneessa pyörii toinen koneellinen pyykkiä ja ensimmäinen satsi odottaa ripustamista. Tietokone raksuttaa backup-tallennusta pilvipalveluun ja pienen putsausoperaation jäljiltä toimii taas hieman paremmin. Kirjoitin myös lyhyet, alustavat lausunnot eräästä asiakirjasta. Tällä hetkellä päälimmäinen ajatus on kuitenkin huono omatunto siitä, etten ole saanut tänään mitään aikaiseksi ja olon ollessa näinkin hyvä, oli väärä päätös jäädä eilen kotiin. Miksi itselleen on niin kovin vaikea antaa armoa? Mitä väärää on siinä, että viettää koko lauantaipäivän pyjamassa, jos se ei ole jokapäiväinen tapa?

Olen lihonut lyhyessä ajassa todella paljon. Perussairauteni vaatii päivittäistä lääkitystä ja lääke tulisi ottaa aamuisin ruoan kanssa. Aamujeni kaava on kuitenkin huonosti nukutun yön jälkeen pommiin nukkuminen ja bussiin juokseminen eikä aamupalalle jää aikaa. Lääke jää usein ottamatta ja sen tuntee sitten kropassa. Pitkälle venyvät päivät ajavat hakemaan pikaruokaa tai jotain nopeaa syötävää kaupasta. Aikaa liikunnalle ei tunnu olevan ja jo valmiiksi kipuileva kroppa on vielä pahemmin jumissa. Tiedän hyvin, että tätä tilannetta ei ratkaise kukaan muu kuin minä itse, mutta jatkuva itsensä soimaaminen liian vähästä suorittamisesta saa vaatimaan vielä hieman enemmän, jolloin itsestään huolehtiminen jää toissijaiseksi.

Mitä voin siis tälle tehdä? Syksyllä merkkasin kaikki menoni eri värikoodein paperiseen kalenteriin. Kalenterista löytyi myös merkinnät oman ajan ottamiselle ja perheelle. Tämän tavan otan taas käyttöön. Elixian nettituntitarjonnasta löytyy tunteja laidasta laitaan. Voisin hyödyntää näitä, jolloin liikkuminen ei ole kiinni siitä, että suuntaa itse salille. 

Mikä tärkeintä, lakkaan vertaamasta itseäni siihen kuvaan, jonka saan muista sosiaalisen median kautta. Jokainen voi antaa itsestään ahkeran kuvan somessa, mutta mitä sen taakse kätkeytyy, jää näkemättä.

Suurin voimavarani siirtyi ajasta ikuisuuteen viisi kuukautta sitten. Ikävä ei helpota, mutta se muuttaa muotoaan.