Hiljainen. Varautunut. Sisäänpäinkääntynyt. Ujo. Kylmä. Ehkä hieman ylimielisen oloinen.

Näillä sanoilla useat ihmiset kuvailevat ensivaikutelmaansa minusta. Itse en käyttäisi näitä adjektiiveja kuvailemaan itseäni, eivätkä lähimmät ystävänikään. Puhunhan usein niin, että sylki lentää suusta ja intoudun laulamaan kovaa ja korkealta typerää radiorenkutusta, muiden korvaparoista välittämättä. Mutten todellakaan aivan jokaisen seurassa. Joten myönnettävä kai se on – olen pohjimmiltani introvertti, tuo naapuruston erakko ja juhlien seinäruusu.

Introvertti – ekstrovertti -kahtiajako on keksitty jo satakunta vuotta sitten ja on tietysti yksistään hyvin mustavalkoinen. Omalla kohdallani introverttiutta kuvaavat piirteet pitävät kuitenkin äärimmäisen hyvin paikkansa. Nautin yksinolosta – check. En pidä small talkista, itseäni kiinnostavia aiheita käsittelevistä, syvällisistä keskusteluista kylläkin – check. Minua kuvaillaan usein hiljaiseksi tai rauhalliseksi – check. En pidä lainkaan konfliktitilanteista – check. Ajattelen ennen kuin puhun – check.

Sinänsä introvertit piirteet eivät kuulosta ainakaan omaan korvaani lainkaan negatiivisilta. Yksinolosta nauttiminen ja sanojensa punnitseminenhan ovat kerrassaan suurenmoisia asioita! Ikävä kyllä yhteiskunnassamme tuntuu olevan harvemmin tilausta introverteille. Työpaikkailmoituksissa etsitään ulospäinsuuntautuneita päivänpaisteita ja ”hyviä tyyppejä” (lue: ekstrovertteja). Esiintyminen ja itsensä esille tuominen ovat menestyksen avaimia, jotka eivät välttämättä pysy introvertin kädessä. Erityisesti yritysmaailmassa kohtaamiset uusien ihmisten kanssa jäävät usein lyhyiksi, jolloin ensivaikutelmalla on valtava merkitys. Ja ensivaikutelma introvertista on usein varautunut ja ujo, jopa kylmä tai ylimielinen – ei välttämättä ne parhaat kortit, jotka haluaisi pöytään lyödä. Saisipa enemmän aikaa tutustumiseen ja todellisen luontonsa näyttämiseen!

Sanotaan, että noin puolet ihmisistä on introvertteja. Miksi koen olevani vähemmistöä? Miksi minuun viitataan niin usein sanoilla ”se hiljainen” – kuin se olisi ainoa asia, joka erottaa minut muista? Ehkä siksi, että introvertit usein pysyttelevät sosiaalisissa tilanteissa taka-alalla tai jättävät ne kokonaan väliin keskittyen mieluummin itseensä ja kaikista lähimpiin ihmisiinsä. Itse koluan usein spontaaneimmatkin kissanristiäiset, koska pelkään, että vanhana minulla ei ole muuten muuta muisteltavaa kuin yksiöni seinä. Ehkä introvertti ei myöskään jää niin helposti ihmisten mieleen. En ole tuntemattomamman seurassa lennokas tarinankertoja tai pahasanainen rääväsuu. Seuraan tilanteita sivusta ja nautin muiden tarinoista. Kuuntelemisen – hyvänkin sellainen – ihminen muistaa hauskoja juttuja paljon harvemmin. Siksi kai olen ”se hiljainen”.

Usein toivon, että olisin hieman ulospäinsuuntautuneempi ja nauttisin kaikenlaisista ihmiskontakteista. Se olisi niin paljon helpompaa. Totuus kuitenkin on, että perusluonnettani en voi muuttaa, vaan suurin palvelus, mitä voin itselleni ja muille tehdä, on yrittää kääntää se voitokseni. Osittain siksi päätin perustaa tämän blogin, jossa aion pohtia tilanteita, jotka ovat aiheuttaneet kaltaiselleni introvertille päänvaivaa ja miten voin tai olisin voinut selvitä niistä kunnialla tai jopa nauttia. Toivon, että edes jokunen kanssaintrovertti päätyisi lukemaan tekstejäni ja tunnistamaan niistä itsensä, ja että ekstrovertimmat lukijat kiinnostuisivat myös hieman sisäänpäinkääntyneempien mielenmaisemasta.

Aion kirjoittaa blogia nimettömänä ja kasvottomana – sillä julkisuus on ehkä viimeinen asia, mitä haluan! Toivottavasti saan kuitenkin jossain vaiheessa jonkinlaista kuvitusta tätä kuivakkaa tekstiä piristämään.

Welcome on board!