Se ei haihdu pois

Se toipuminen.

 

Tässä viime aikoina on tullut pohdittua tätä ihan oman elämän, että kavereiden ja noh, ylipäänsä kaikkien suhteen. Niin mitä siis? Sitä, että miten toisesta pääsee yli.

Mikä ihme siinä on, että melko karkeasti (huom, melko karkeasti) eronneet ihmiset voi jakaa kahteen kategoriaan: niihin, jotka pääsevät yli, niin että silirimpis ja niihin, jotka jäävät yksin ulvomaan ja huutamaan menetetyn rakkauden perään. 

Eräskin esimerkki taanoin tuli mieleen, että minulla oli tuttava, joka seurusteli kolmisen vuotta miehen kanssa ja tämä suhde vaikutti unelmien suhteelta viimeiseen puoleen vuoteen saakka. Oli puhuttu mahdollisista lapsosista ja häiden ruokateemoista. Sitten tuli elämä ja sen vaikeudet vastaan ja pariskunta otti ja erosi. Tuttava kommentoi asiaa, että hän itki sitä viikon ja jatkoi elämäänsä. Sanoi, että erolle oli kuitenkin pätevät syyt ja, että hommaa oli prosessoitu pidemmän aikaa ja entiseen ei olisi ollut paluuta kuitenkaan. Hän sanoi, että kyyneleet oli omistettu enimmäkseen menneelle – sille, että eräs elämänvaihe oli ohi. Ja sitten siitä meni ehkä kuukausi kaksi ja oli jo uusi miekkonen kierroksessa. Väistämättä minulla kilkutteli kellot kallossa, että oliko tuo kolmen vuoden suhde sitten oikeasti ”oikea” ja että, oliko siinä kuitenkaan rakkautta? Vai oliko tuttavani kieltämisvaiheessa, jolloin hän ei halunnut katsoa asiaa suoraan silmiin, vaan säntäsi elämään sitä uutta ja vapaata elämäänsä. Vai edustaako hän kuitenkin sellaista ihmistyyppiä, että toisesta yli pääseminen on jollakin tavalla helpompaa? Tarkoitan tällä sitä, että hän ajattelee asian analyyttisesti = On suhde – menee huonosti – yritetään tehdä asialle jotain – ei onnistuta – ero = parempi näin. Ja sitten aivot aktivoituvatkin päätelmän mukaisesti ja uusi elämä otetaan vastaan iloisesti tervehtien, kenties toisinaan kyyneleitä salaa kurkkuun karistaen. Onko tällainen ihmistyyppi erilainen aivokemialtaan kuin karkean kategorisoinnin toinen edustustyyppi?

Oli nimittäin toinen – kutsutaan sitäkin tuttavaksi, joka erosi erikoisten käänteiden (hätiköityjen sellaisten) jälkeen miehestään ja kirjaimellisesti meinasi kuolla siihen. Laihtui, lakkasi nukkumasta, eli viinillä ja suolakekseillä ja uuvutti koko lähipiirin jutuillaan, jotka sisälsivät enemmän mustaa, mustaa ja mustaa kuin laki sallii. Sanoi, että hän kuolee tähän oloon, että tämä olo syö jokaisen ilon hippusen sisimmästä ja että missään ei ole enää mitään järkeä. Hän ulvoi kuin syötävä ja sanoi, ettei tule koskaan pääsemään yli. Siis IKINÄ. 

Ja lähiipiri kuunteli ja lohdutti ja auttoi parhaansa mukaan. Ja sanoi, että aika auttaa, usko pois.

Ei auttanut.

Aika ei vain auttanut. 

Hän sanoi, että olotila oli yhdeksän kuukautta eron jälkeen vielä lähestulkoon sama kuin mitä se oli itse päätöspäivän iskiessä tajuntaan. Eli aika ei auttanut. Toki kyseessä oli yhdeksän kuukautta, ei vuotta. Mutta yhdeksän kuukautta on jo melko pitkä aika sanoa, että mikään ei ole muuttunut. Koska tyyppiesimerkissä A eroa itkettiin viikko, jonka jälkeen kiikarit olivat jo esillä. Tyyppiesimerkki B:ssä viikko vastasi ensimmäistä hiustenpesua. 

Niin sitä minä vain mietin, että miten tämä on edes mahdollista? Totta kai ihmiset ovat erilaisia temperamentiltaan, taustoiltaan, historialtaan, kokemuksiltaan, asioihin suhtautumiskyvyltään, mutta silti näiden esimerkkien äärimmäinen erilaisuus menee minulta yli hilseen. Miksi ihmiset kokevat rakkauden päättymisen niin eri tavoin? Ovatko ne suhteet, joiden päättymisen jälkeen tuntuu, että haluaisi kuolla, olleet jollakin tavalla suurempia ja tärkeämpiä suhteessa siihen toiseen esimerkkiin? Vai, onko se ihmisen perusluonnetta? Sitä, että on positiivinen ja kykenee näkemään asiat järjen kautta? Vai mitä se on?

Totta kai on myös erilaisia eroja. Ja esimerkiksi se, että on pitkään vaikeaa ja erotaan yhteisestä päätöksestä on, eri asia, kuin tulla jätetyksi kuin nalli kalliolle, mutta silti. Miksi toiset ovat rotkoon hyppäämisen partaalla eron jälkeen ja sanovat, että eivät toivu tästä koskaan. Että tämä ei vain mene ohi ja, että exä oli se ainoa oikea ja, että millään ei ole enää mitään väliä. Koska tiedän, että on niitä, jotka ajattelevat näin vuosienkin jälkeen ja se on kuulkaa surullista. Että kohtasi oikean ja ei vain, kun ei niin ei. 

Ja miksi ne toiset juoksevat voittajina maaliin, vaikka yhteisiä vuosia olisi ollut useita ja rakkauttakin olisi piisannut. 

Ovatko ihmiset oikeasti niin erilaisia vai onko osalla meistä asennevamma?

 

Ei varmaan tarvitse arvata kirjoittajan kategoriaa kahdesti. 

”Love’s the funeral of hearts, an ode for cruelty, when angels cry blood, on flowers of evil in bloom.” (HIM – funeral of hearts, meikäläisen lempikidutusbiisi nuorempana)

 

Iris Villina

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *