Iris Villina

5.3.2018 iris villina

Se ei haihdu pois

Se toipuminen.

Tässä viime aikoina on tullut pohdittua tätä ihan oman elämän, että kavereiden ja noh, ylipäänsä kaikkien suhteen. Niin mitä siis? Sitä, että miten toisesta pääsee yli.

Mikä ihme siinä on, että melko karkeasti (huom, melko karkeasti) eronneet ihmiset voi jakaa kahteen kategoriaan: niihin, jotka pääsevät yli, niin että silirimpis ja niihin, jotka jäävät yksin ulvomaan ja huutamaan menetetyn rakkauden perään.

Eräskin esimerkki taanoin tuli mieleen, että minulla oli tuttava, joka seurusteli kolmisen vuotta miehen kanssa ja tämä suhde vaikutti unelmien suhteelta viimeiseen puoleen vuoteen saakka. Oli puhuttu mahdollisista lapsosista ja häiden ruokateemoista. Sitten tuli elämä ja sen vaikeudet vastaan ja pariskunta otti ja erosi. Tuttava kommentoi asiaa, että hän itki sitä viikon ja jatkoi elämäänsä. Sanoi, että erolle oli kuitenkin pätevät syyt ja, että hommaa oli prosessoitu pidemmän aikaa ja entiseen ei olisi ollut paluuta kuitenkaan. Hän sanoi, että kyyneleet oli omistettu enimmäkseen menneelle – sille, että eräs elämänvaihe oli ohi. Ja sitten siitä meni ehkä kuukausi kaksi ja oli jo uusi miekkonen kierroksessa. Väistämättä minulla kilkutteli kellot kallossa, että oliko tuo kolmen vuoden suhde sitten oikeasti ”oikea” ja että, oliko siinä kuitenkaan rakkautta? Vai oliko tuttavani kieltämisvaiheessa, jolloin hän ei halunnut katsoa asiaa suoraan silmiin, vaan säntäsi elämään sitä uutta ja vapaata elämäänsä. Vai edustaako hän kuitenkin sellaista ihmistyyppiä, että toisesta yli pääseminen on jollakin tavalla helpompaa? Tarkoitan tällä sitä, että hän ajattelee asian analyyttisesti = On suhde – menee huonosti – yritetään tehdä asialle jotain – ei onnistuta – ero = parempi näin. Ja sitten aivot aktivoituvatkin päätelmän mukaisesti ja uusi elämä otetaan vastaan iloisesti tervehtien, kenties toisinaan kyyneleitä salaa kurkkuun karistaen. Onko tällainen ihmistyyppi erilainen aivokemialtaan kuin karkean kategorisoinnin toinen edustustyyppi?

Oli nimittäin toinen – kutsutaan sitäkin tuttavaksi, joka erosi erikoisten käänteiden (hätiköityjen sellaisten) jälkeen miehestään ja kirjaimellisesti meinasi kuolla siihen. Laihtui, lakkasi nukkumasta, eli viinillä ja suolakekseillä ja uuvutti koko lähipiirin jutuillaan, jotka sisälsivät enemmän mustaa, mustaa ja mustaa kuin laki sallii. Sanoi, että hän kuolee tähän oloon, että tämä olo syö jokaisen ilon hippusen sisimmästä ja että missään ei ole enää mitään järkeä. Hän ulvoi kuin syötävä ja sanoi, ettei tule koskaan pääsemään yli. Siis IKINÄ.

Ja lähiipiri kuunteli ja lohdutti ja auttoi parhaansa mukaan. Ja sanoi, että aika auttaa, usko pois.

Ei auttanut.

Aika ei vain auttanut.

Hän sanoi, että olotila oli yhdeksän kuukautta eron jälkeen vielä lähestulkoon sama kuin mitä se oli itse päätöspäivän iskiessä tajuntaan. Eli aika ei auttanut. Toki kyseessä oli yhdeksän kuukautta, ei vuotta. Mutta yhdeksän kuukautta on jo melko pitkä aika sanoa, että mikään ei ole muuttunut. Koska tyyppiesimerkissä A eroa itkettiin viikko, jonka jälkeen kiikarit olivat jo esillä. Tyyppiesimerkki B:ssä viikko vastasi ensimmäistä hiustenpesua.

Niin sitä minä vain mietin, että miten tämä on edes mahdollista? Totta kai ihmiset ovat erilaisia temperamentiltaan, taustoiltaan, historialtaan, kokemuksiltaan, asioihin suhtautumiskyvyltään, mutta silti näiden esimerkkien äärimmäinen erilaisuus menee minulta yli hilseen. Miksi ihmiset kokevat rakkauden päättymisen niin eri tavoin? Ovatko ne suhteet, joiden päättymisen jälkeen tuntuu, että haluaisi kuolla, olleet jollakin tavalla suurempia ja tärkeämpiä suhteessa siihen toiseen esimerkkiin? Vai, onko se ihmisen perusluonnetta? Sitä, että on positiivinen ja kykenee näkemään asiat järjen kautta? Vai mitä se on?

Totta kai on myös erilaisia eroja. Ja esimerkiksi se, että on pitkään vaikeaa ja erotaan yhteisestä päätöksestä on, eri asia, kuin tulla jätetyksi kuin nalli kalliolle, mutta silti. Miksi toiset ovat rotkoon hyppäämisen partaalla eron jälkeen ja sanovat, että eivät toivu tästä koskaan. Että tämä ei vain mene ohi ja, että exä oli se ainoa oikea ja, että millään ei ole enää mitään väliä. Koska tiedän, että on niitä, jotka ajattelevat näin vuosienkin jälkeen ja se on kuulkaa surullista. Että kohtasi oikean ja ei vain, kun ei niin ei.

Ja miksi ne toiset juoksevat voittajina maaliin, vaikka yhteisiä vuosia olisi ollut useita ja rakkauttakin olisi piisannut.

Ovatko ihmiset oikeasti niin erilaisia vai onko osalla meistä asennevamma?

Ei varmaan tarvitse arvata kirjoittajan kategoriaa kahdesti.

”Love’s the funeral of hearts, an ode for cruelty, when angels cry blood, on flowers of evil in bloom.” (HIM – funeral of hearts, meikäläisen lempikidutusbiisi nuorempana)

Iris Villina

Suhteet Oma elämä Rakkaus

26.2.2018 iris villina

Älä roikota mua

Hei rakas Blogini.

Pidin jälleen luovaa kirjoitustaukoa – tosin se oikeastaan ei ollut luova, koska keskityin akateemisiin teksteihin, joissa ei saa käyttää luovuutta ja jotka tappavat sen vähäisenkin pulppuilevuuden, joka päässäni kuitenkin suurimman osan ajasta velloo. No, mutta pidemmittä jorinoitta päivän aiheeseen, joka on löysä hirsi.

Minä en ole koskaan deittailut ketään niin, että olisin joutunut kokemaan sen mitä kutsutaan löysäksi hirreksi. Sen, että ollaan, vaikka ei olla. Tosin kaksi viimeisintä parisuhdettani olivat loppuajastaan niin täynnä pitkää siimaa ja liekaa, että ihan hävettää, mutta nyt tarkoitan sitä alkudeittailun löysää hirttä, jota minä en onneksi ole joutunut kokemaan. Olen tässä miettinyt, että onko se hyvää tuuria, itsevarmuutta vai alun tunnekylmyyttä, etten ole joutunut tämän kammottavan ilmiön maailmaan? ”Onneksi” olen kuitenkin kokenut tämän parisuhteen puolelta, joten osaan kertoa teille tästä ilmiöstä armaat lukijani. Ja parisuhteessa se löysä hirsi on vielä hirveämpää, kun siihen yhtälöön kirjoitetaan osaksi yhteiset vuodet ja se pirun r-sana, jota en suostu sanomaan ääneen.

Onko se epävarmuutta, puolustuskyvyttömyyttä vai hirvittävää rakkaudenkaipuuta, että sietää toiselta deittailun alussa sellaista ihan vähän vittumaista- käytöstä? Sellaista, että vastataan joka toiseen puheluun ja joka toiseen tekstariin. Sitä, että välillä on tähtihetkiä ja se ”suhde” tuntuu taas pirskahtelevan upealta, ja välillä sitä, että tulee miettineeksi, että onkohan sen toisen puhelimen viestiasetuksissa joku vika vai miksei se vastaa mulle? Mielestäni whatsapissa on yksi ihan hirvittävä ominaisuus ja se on lukukuittaus. Se, että sieltä vielä oikein näkee, että se toinen on lukenut viestin, muttei vastaa. Siitä tulee väistämättä arvoton olo. Yleensä tähän reagoidaan siten, että fundeerataan kavereiden kanssa kilpaa, että mikähän on se potentiaalinen syy, ettei se toinen vastaa. Ja sitten keksitään enemmän ja vähemmän loogisia syitä sille, että mikähän sitä toista vaivaa. Osa on hyviä – se inhoaa tekstaamista, se luki viesti juuri ennen duunin alkua ja unohti ja this fucking goes on. Ja sitten on ne oikeasti surkeat syyt, joista ei edes puhuta, mutta joita osa meistä ainakin uskoo paniikissa.

Miksi sellaista pientä varpaillaan oloa sietää? Sitä, että ei voi olla varma siitä, että se toinen tykkää susta juuri sellaisena kuin sinä olet. Mikä tekee meistä sellaisia, että toiselta, jota kohtaa sydän on lääpällään, sietää paskamaista käytöstä? Minä voin itse sanoa, että olen siitä ollut onnekas, että jokainen parisuhteeni on lähtenyt käyntiin niin räjähtävästi, että en joutunut kertaakaan miettimään, että onkohan sillä toisella joku hätänä ja, että kiinnostanko MINÄ tarpeeksi. Kyllä olen kiinnostanut heitä alkuun tarpeeksi, ja kuten täällä on useasti pohdittu, omalla kohdallani pirut ovat saapuneet paratiisiin vasta jälkijunassa.

Onko löysä hirsi siinä mielessä tavallaan hyvä asia? Että testataan hiukan toista ja omia fiiliksiä. Katsellaan. Katsellaan on muuten verbi, jota vihaan kaikista eniten tässä maailmassa. KATSELLAAN. No minä olenkin mustavalkoinen ajattelultani, en ymmärrä sellaisia KATSELUJA. Anteeksi, että toistan tätä sanaa. Anteeksi, että tämä on sekavaa. Olen vain vihainen kaikista vuosien aikanani kokemista hirsistä ja muista narunjatkeista.

Kirjoituksen pääteesi on, että katselu voi olla hyvästä, löysä hirsi voi olla hyvästä, useimmiten ei ehkä kuitenkaan. Koska salamaromanssin kolmesti kokeneena voin sanoa, että parasta on se tunne, että tietää sen, että toinen haluaa SUT yhtä paljon kuin sinä sen. Ei tarvitse kyseenalaistaa tarpeita tai sitä että itse ei riitä.

Minusta sen pitäisi olla niin, että se todellisuus, johon sinä et kuulu on PALJON huonompi kuin se, johon sinä kuulut. Eikö sen tavallaan kuitenkin pitäisi lähteä siitä? Että olisi tarve olla toisen kanssa? Onko tämä vaan minun romanttista aivotonta pään höttöä, joka humisee siellä missä ainoastaan linnut laulavat? Yleensähän kirjoitetaan, kuinka pitää osata olla yksin, jotta voi olla toisen kanssa ja, että pitää olla itsenäinen ja blaa, blaa, blaa. Kyllä minusta parisuhde on sitä, että se on tarve olla toisen kanssa – mielummin yhdessä kuin yksin. Onko se muka epätervettä?

En minä tiedä. Ai niin. Deittailenhan minä tällä kertaa muuten siten, että hötöt ovat poissa laskuista kuten myös salamarakkaus, mutta samaan aikaan olen melko varma siitä toisesta. Se on aika kivaa. Eipä tule sydänkohtauksia. Tai turhia suruja. Eikä tarvitse kompastua kusiseen liekaan.

Iris Villina

Suhteet Oma elämä Rakkaus