Sä oot ku äitis

Mikä on vanhempiemme osuus?

 

Kuinka paljon isät ja äidit vaikuttavat meidän parisuhteisiimme? Mikä on mutsin ja faijan osuus, kun jälkeläiset levittävät siipensä ja etsivät itselleen kumppania?

Olemmeko me väistämättä kopioita vanhemmistamme? Jos isä on aina huutanut suuttuessaan, niin siirtyykö se pojalle tai tytölle? Tai äiti mököttänyt viikkotolkulla, niin tuleeko jälkeläisestä samanlainen marttyyri? 

Vai pyrimmekö tietoisesti olemaan erilaisia kuin vanhempamme? Eli toisin sanoen silloin tiedostamme liikaa eli ohjailemme omaa käyttäytymistämme emmekä elä vaiston varassa? Varotaan ettei toisteta samoja virheitä. 

Olen tehnyt suuren oivalluksen.

Minä en ole minä.

Olen vain omituinen sekoitus vanhempieni hyviä ja huonoja puolia, ja sitä millaiseksi minun vanhempieni parisuhde minut muovasi. 

Minä olen tietoisesti vältellyt äitini uhrautumista ja isäni mustavalkoisuutta. Mutta mihin se on minut johtanut? Siihen, että riitatilanteissa kärvistelen vessassa piileksimässä, koska en halua olla marttyyri, mutta en halua myöskään huutaa. Eli olen solmussa – en sano sitä mitä oikeasti ajattelen. Ja kaikki tämä siksi, etten halua toistaa vanhempieni virheitä. Ja mitä sitten tapahtuu? Luon omat virheeni, jotka ovatkin jo sitten muutaman eri tunnelukon osasumma ja huonolla tuurilla siirrän nämä vielä omille potentiaalisille kersoilleni. Ja sitten nekin valittavat minulle samaa. Kun sä olit aina semmoinen. 

Jokainen meistä taitaakin olla enemmän tai vähemmän vanhempiensa (vanhempansa, jonkun muun kasvattihenkilön) muovaamia ja se ei aina välttämättä ole hyvä asia. Kuinka usein me tunnistamme edes sen, keitä me itse olemme ja milloin jäljittelemme sitä parisuhdetta, jonka parissa kasvoimme.  

Jos oletettavasti elää parikymppiseksi kotona ja vanhemmat ovat vielä kaiken kukkuraksi yhdessä, voi heidän suhdedynamiikkansa olla niin suuri esimerkki (tiedostamatta) lapselle, että omille teille lähdettyään oma suhdepuoli tuntuu helvetin haastavalta. Kun kaikki ihmiset eivät oletkaan, yllätys yllätys, samanlaisia. 

En siis väitä, että kaikki epäonnistumisemme suhteissamme johtuu vanhemmistamme. Tai että, kaikki huonot puolemme ovat vanhempiemme huonoja puolia, mutta väitän, että nämä kaikki linkittyvät yksi yhteen. Ympäri käydään ja yhteen tullaan. 

Kannattaakin ehkä mietiä, kuka sitä itse OIKEASTI on. Eikä kuljeskella menemään, että nooh mä oon ku mutsi enkä muuksi muutu. 

Ei se ole sisäsyntyistä, siihen on opittu. Kannattaa irrottaa napanuora. Koska todennäköisesti se on vielä edelleen vähän, tiedostamatta, kiinni. 

Olin myös aina pitänyt rikkautena sitä, että meillä keskusteltiin kotona aivan kaikesta. Nyt jälkikäteen mietin, että oliko se sittenkään pelkästään rikkaus. Olisiko jotkut asiat pitänyt jättää ruotimatta? Silloin oma pieni identiteetin poikanen olisi saanut muhia vain omassa päässä. Meillä jaettiin nimittäin kaikki. Erittäin hyvä ja erittäin huono asia. Siksi olenkin varmaan niin kova analysoimaan kaikkea. 

Minä muuten huomasin olevani kuin äitini. Hyvässä ja huonossa. Vaikka luulin aina olevani isäni kopio. 

 

 

Iris Villina