Älä roikota mua

Hei rakas Blogini.

 

Pidin jälleen luovaa kirjoitustaukoa –  tosin se oikeastaan ei ollut luova, koska keskityin akateemisiin teksteihin, joissa ei saa käyttää luovuutta ja jotka tappavat sen vähäisenkin pulppuilevuuden, joka päässäni kuitenkin suurimman osan ajasta velloo. No, mutta pidemmittä jorinoitta päivän aiheeseen, joka on löysä hirsi. 

Minä en ole koskaan deittailut ketään niin, että olisin joutunut kokemaan sen mitä kutsutaan löysäksi hirreksi. Sen, että ollaan, vaikka ei olla. Tosin kaksi viimeisintä parisuhdettani olivat loppuajastaan niin täynnä pitkää siimaa ja liekaa, että ihan hävettää, mutta nyt tarkoitan sitä alkudeittailun löysää hirttä, jota minä en onneksi ole joutunut kokemaan. Olen tässä miettinyt, että onko se hyvää tuuria, itsevarmuutta vai alun tunnekylmyyttä, etten ole joutunut tämän kammottavan ilmiön maailmaan? ”Onneksi” olen kuitenkin kokenut tämän parisuhteen puolelta, joten osaan kertoa teille tästä ilmiöstä armaat lukijani. Ja parisuhteessa se löysä hirsi on vielä hirveämpää, kun siihen yhtälöön kirjoitetaan osaksi yhteiset vuodet ja se pirun r-sana, jota en suostu sanomaan ääneen. 

Onko se epävarmuutta, puolustuskyvyttömyyttä vai hirvittävää rakkaudenkaipuuta, että sietää toiselta deittailun alussa sellaista ihan vähän vittumaista- käytöstä? Sellaista, että vastataan joka toiseen puheluun ja joka toiseen tekstariin. Sitä, että välillä on tähtihetkiä ja se ”suhde” tuntuu taas pirskahtelevan upealta, ja välillä sitä, että tulee miettineeksi, että onkohan sen toisen puhelimen viestiasetuksissa joku vika vai miksei se vastaa mulle? Mielestäni whatsapissa on yksi ihan hirvittävä ominaisuus ja se on lukukuittaus. Se, että sieltä vielä oikein näkee, että se toinen on lukenut viestin, muttei vastaa. Siitä tulee väistämättä arvoton olo. Yleensä tähän reagoidaan siten, että fundeerataan kavereiden kanssa kilpaa, että mikähän on se potentiaalinen syy, ettei se toinen vastaa. Ja sitten keksitään enemmän ja vähemmän loogisia syitä sille, että mikähän sitä toista vaivaa. Osa on hyviä – se inhoaa tekstaamista, se luki viesti juuri ennen duunin alkua ja unohti ja this fucking goes on. Ja sitten on ne oikeasti surkeat syyt, joista ei edes puhuta, mutta joita osa meistä ainakin uskoo paniikissa. 

Miksi sellaista pientä varpaillaan oloa sietää? Sitä, että ei voi olla varma siitä, että se toinen tykkää susta juuri sellaisena kuin sinä olet. Mikä tekee meistä sellaisia, että toiselta, jota kohtaa sydän on lääpällään, sietää paskamaista käytöstä? Minä voin itse sanoa, että olen siitä ollut onnekas, että jokainen parisuhteeni on lähtenyt käyntiin niin räjähtävästi, että en joutunut kertaakaan miettimään, että onkohan sillä toisella joku hätänä ja, että kiinnostanko MINÄ tarpeeksi. Kyllä olen kiinnostanut heitä alkuun tarpeeksi, ja kuten täällä on useasti pohdittu, omalla kohdallani pirut ovat saapuneet paratiisiin vasta jälkijunassa. 

Onko löysä hirsi siinä mielessä tavallaan hyvä asia? Että testataan hiukan toista ja omia fiiliksiä. Katsellaan. Katsellaan on muuten verbi, jota vihaan kaikista eniten tässä maailmassa. KATSELLAAN. No minä olenkin mustavalkoinen ajattelultani, en ymmärrä sellaisia KATSELUJA. Anteeksi, että toistan tätä sanaa. Anteeksi, että tämä on sekavaa. Olen vain vihainen kaikista vuosien aikanani kokemista hirsistä ja muista narunjatkeista. 

Kirjoituksen pääteesi on, että katselu voi olla hyvästä, löysä hirsi voi olla hyvästä, useimmiten ei ehkä kuitenkaan. Koska salamaromanssin kolmesti kokeneena voin sanoa, että parasta on se tunne, että tietää sen, että toinen haluaa SUT yhtä paljon kuin sinä sen. Ei tarvitse kyseenalaistaa tarpeita tai sitä että itse ei riitä.

Minusta sen pitäisi olla niin, että se todellisuus, johon sinä et kuulu on PALJON huonompi kuin se, johon sinä kuulut. Eikö sen tavallaan kuitenkin pitäisi lähteä siitä? Että olisi tarve olla toisen kanssa? Onko tämä vaan minun romanttista aivotonta pään höttöä, joka humisee siellä missä ainoastaan linnut laulavat? Yleensähän kirjoitetaan, kuinka pitää osata olla yksin, jotta voi olla toisen kanssa ja, että pitää olla itsenäinen ja blaa, blaa, blaa. Kyllä minusta parisuhde on sitä, että se on tarve olla toisen kanssa – mielummin yhdessä kuin yksin. Onko se muka epätervettä? 

En minä tiedä. Ai niin. Deittailenhan minä tällä kertaa muuten siten, että hötöt ovat poissa laskuista kuten myös salamarakkaus, mutta samaan aikaan olen melko varma siitä toisesta. Se on aika kivaa. Eipä tule sydänkohtauksia. Tai turhia suruja. Eikä tarvitse kompastua kusiseen liekaan. 

 

Iris Villina