Sinkku isolla S:llä

Jälkipyykki

Eroaminen on kamalaa. Minun kokemukseni mukaan se ei ole koskaan ollut millään tavalla huojentavaa, helpottavaa, osittain hykerryttävää, innokuutta tulevan suhteen, ainoastaan kamalaa. Se on oikeastaan sellainen tunne, kuin joku potkaisisi jalkapallon puolesta kentästä täysillä päin vatsan seutua ja ilmat tulisivat ulos ja sitten siinä haukottaisiin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Siltä se tuntuu, joka helvetin kerta –  game over, elämä ohi. Totta kai viisastumisen tunteet tulevat usein jälkijunassa, mutta kriisin keskellä minä nään mustaa, mustaa ja vielä kerran mustaa.

Erossa on useita vaiheita ja ne menevät omalla kohdallani näin:

1) Raivostuminen. Tässä kohtaa exä poistetaan jokaisesta sosiaalisesta mediasta, puhelimen luettelosta, häneltä saadut lahjat/häneltä jääneet tavarat poltetaan, silvotaan ja tuhotaan. En tiedä, onko tämä osittain sitä, että minä en ole koskaan ollut jättäjä, joten minulla on ”oikeus” tällaiseen suhteellisen psykoottiseen käytökseen. Mutta toisaalta, tämä tuntuu toimivan joka kerta – poissa silmistä, poissa mielestä. Tässä kohtaa käsken myös exän painua hornan tuuttiin ja sanon, että älä jumalauta puhu mulle enää koskaan. No, ensimmäisen poikaystäväni kanssa en ole ystävä, mutta varmasti ystävällisissä väleissä, jos sattuisimme kohtaamaan kotikaupungissani. Toinen on hyvä ystäväni ja kolmas jotain siltä väliltä. Raivostuminen kestää useamman viikon ja tähän vaiheeseen kuuluu yllättävän vähän kyyneleitä, pelkästään suu vaahdossa kavereille mesoamista ja yhden elämänvaiheen kartalta hävittämistä.

2) Hysteria. Tässä kohtaa menee deittisovelluksen nupit kaakkoon ja sitä alkaa ravata t-r-e-f-f-e-i-l-l-ä. Tinderistä pamahtaa jos jonkin sortin jamppaa ja jokaisen kanssa käydään lipittelemässä hiukan kaljaa, ja jokaisesta yritetään tehdä se S-E-U-R-A-A-V-A the one. Ihastumisia tulee ja ne kestävät parhaimmillaan puoli tuntia, jonka jälkeen pettymys ja järki kulkevat hetken käsi kädessä, että ”älä nyt jumalauta vielä kuvittelekaan, että olisit valmis”. Ja sitten sokeusvaihde menee taas hillittömälle vaihteelle ja treffit kutsuvat uudelleen. Joku voi näissä tilanteissa löytää laastarisuhteen, ja voivatpa nuo suhteet joskus muuttua ”oikeiksikin”, mutta itselleni tämä vaihe edustaa vain neulan etsintää heinäsuovasta ja sitä näkymätöntä taistelua sitä vastaan, että sitä on jälleen sinkku ja ajatus siitä, että kuolee yksin on jälleen jokseenkin relevantti. Jossain kohtaa tämä vaihe voi tietysti tasaantua, ja potentiaaliset tyypit voivatkin olla kulman takana. Itselläni kiinostus lopahtaa aina siinä kohtaa, kun ymmärrän olevani vauhtisokea ravihevonen silmälaput päässä ja että käyttäydyn kuin vesikauhuinen koira. Äkkiä pois markkinoilta, eihän mulla ole järkeä päässä.

3) Masennus. Tässä kohtaa sitä hahmottaa, että ero on oikeasti totta. Exä ei ole soitellut anelupuheluja tai lähettänyt rakkauskirjeitä ja itsekin on pysynyt ylpeydessään ja ollut ottamatta yhteyttä. Tässä kohtaa olen ollut yleensä yksikseni pari kuukautta ja tajunnut, että yksikään Tindermatcheista ei ole se oikea (ja miten voisikaan olla, rakastanhan edelleen exääni) ja sitä ymmärtää olevansa yksin – solo. Ja se alkaa masentaa. Ja minun masennukseni syntyy lähinnä siitä, että skenaariossa, jossa joudun onnettomuuteen, minua ei sairaalaan riennä tuskissaan katsomaan rakas mieheni, vaan ainoastaan ystävät ja perhe. Se on minusta masentava ajatus. Sairaalaskenaarion jälkeen keksin kaikkia muita typeriä, vähemmän todennäköisiä tilanteita, joihin poikaystävää tarvitsisin ja teen itsestäni marttyyrin. Aloitan laulun, joka menee suunnilleen joka kerta näin. ”Mä en tuu koskaan löytämään ketään, kuka nyt mua jaksais” tai ”mä en tuu rakastumaan enää koskaan, tää oli nyt tässä”. Sinällään luonnollisia juttuja ja toki osittain voivat pitää paikkaansakin. Joka kerta olen kuitenkin uuden löytänyt ja nauranut erominälleni. Silti se tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Masennuskohdassa sitä kuitenkin alkaa ymmärtämään itseään uudella tapaa ja ehkä myös hiffata eron potentiaalisia hyviä syitä. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että viimeisin eroni oli turha enkä keksi itse erolle yhtään validia syytä.

4) Hyväksyminen ja elämänilo. Tässä kohtaa alkaa jännitys uusista asioista kihelmöidä ja minä keksin itselleni hullun lailla tekemistä. Vanhoihin kaukaisiin kavereihin otetaan yhteyttä ja sovitaan kahvitreffejä, käydään yksin leffassa ja museoissa, opetellaan taas laittamaan ruokaa ja ilmottaudutaan uusille kursseille. Syksyllä ilmottauduin improvisaatio-kurssille ja nyt keväällä olisi tiedossa Krav Magaa, kävinpä myös rugby-treenejä katsomassa (ei ollut minun juttuni). Tässä kohtaa sitä ymmärtää taas sen, että yksinkin on kiva olla ja, että vapaus on oikeastaan aika voimaannuttava tunne. Tässä kohtaa haippi huippaa ja elämänilo toivottavasti räiskyy niin, että se tuntuu varpaankynsissä asti. Tämä vaihe on ollut itselläni joka kerta se, kun olen tehnyt oikeasti hyviä päätöksiä, esimerkiksi muuttanut Helsinkiin tai lähtenyt lomalle, aloittanut uuden harrastuksen ja ymmärtänyt kuka minä oikeasti olen sen kammottavan tunnemylläkän tasaannuttua.

5) Kaveruus exän kanssa. Olen siitä onnekas, että vaikka olen raivonnut, blokannut ja deletoinut kaikki exäni, olen myös ollut tarpeeksi järkevä siinä kohtaa, kun järjen ääni on alkanut taas kilkuttaa, että olen osannut pyytää anteeksi typerää käytöstäni ja näin ollen saanut itselleni joskus niin tärkeät ihmiset jollakin tapaa takaisin elämääni. Vihaaminen ei auta ketään, se ainoastaan kuluttaa ja se tekee katkeraksi. Oikeasti ymmärsin tämän verrattain myöhään, onneksi kuitenkin ymmärsin.

Mutta niin. Tässäpä sitä ollaan, sinkkuna jälleen, pientä sutinaa ilmassa totta kai, kuten asiaan kuuluu ja kuitenkin kohtuullisen tyytyväisenä elämääni. Ja kuten ensimmäisessä postauksessani kirjoitin – koskaan ei tiedä, mitä kulman takaa tulee, kenet sitä juuri tänäkin päivänä kohtaa. Täytyy nähdä kuitenkin vähän vaivaa ja olla sosiaalinen ja avoin, ennen kaikkea utelias. Ja sitähän minä olen. Mutta tiedostan myös, että huonoina päivinä, kun luottoa tulevaan ei löydy, on ajatus siitä, että päätyy kissansa syömäksi hyvin validi. Tsin tsin näille päiville, kumpiakin tarvitaan.

Ajatuksia ensi pohdintoihin?

 

Kun sitä tuskin edes

Voi aavistaa unissaan

Kuka saa ja kenelle annetaan

Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan

Leevi and The Leavings – itkisitkö onnesta?