Hei taas Rakas blogini.

Olen pitänyt luovaa kirjoitustaukoa, koska minulta loppuivat sanat. 

Ei siksi, etteikö tässä rakkauden kimurantissa maailmassa olisi vielä paljon puitavaa, vaan siksi, että minun oli ihan pakko pysähtyä.

Kuten eräässä postauksessani totesin –  minulla on taipumus herätä SINKKUOLOON. Siihen, että aamut alkavat sillä, että märehdin heti ensimmäisenä sitä faktaa, että olen sinkku. Ja sitten mietin mitä olisin voinut tehdä toisin menneisyydessä. Mietin jokaista entistä heilaani ja mietin, että tulikohan tehtyä virheitä. Ja, että olisiko pitänyt sittenkin ottaa Erkki Jorman sijasta. 

Sitten kehtasin väittää, että elämäntehtäväni ei ole ensisijaisesti etsiä itselleni miestä.

Sitten ymmärsin, että ei saatana, pardon my french – näinhän se on. Siitä on muodostunut minulle varsinkin iän myötä pakonomainen elämäntehtävä.

Jonka jälkeen ymmärsin, että nyt on sinkkublogille pieni tauon paikka. En nimittäin jaksanut tuhlata joululomaani olemalla HIUKAN alavireinen asian vuoksi, johon en EDELLEENKÄÄN hirveästi voi vaikuttaa. (Tosin sain kaksi kihlautumisuutista – itkeskelin salaa vessassa, vaikka olin myös onnellinen asianomaisten puolesta.) Silti hävetti, että sekin piti kääntää omaan napaan. Ja sitten koin lisää ikäkriisiä. Ja sitten hymyilin ja nielin tulenkatkuisen rikin kurkustani alas.

Sitten Iltalehti lööpitti artikkelia, jossa sinkuille jaettiin selviytymisohjeita joulun pyhien ajaksi, ja kuinka sinkkujen tulisi hengailla toisten sinkkujen kanssa VERTAISTUEN muodossa.

Olen ilmeisesti siis sairas, koska tarvitsen vertaistukea. Ystävät ovat varmaan kohta pienen väliintulon kera tuossa oven takana koputtelemassa. 

 ”Iris, nyt etsitään sulle mies”.

Ei helvetissä etsitä. 

Nyt minulla on muuta tekemistä. 

Yksi niistä on oppia olemaan. Ei edes yksin, vaan oppia olemaan. Eihän tässä elämässä voi nyt tällä tavalla olla. Välitilassa. Carpe dat fuckin diem. 

”Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana
Rakkaus on ruma sana, runojen raiskaus” Ismo Alanko – Rakkaus on ruma sana

Iris Villina

Miten paljon toiselta voi ja pitää vaatia?

Nyt poikkean aavistuksen edeltävistä teemoista ja pohdin sitä, kuinka paljon kahdella ihmisellä pitää olla yhteistä, että he voisivat muodostaa ideaalin duon.

Mitä ensinnäkään ”paljon yhteistä” tarkoittaa?

Onko se sitä, että tykkää samasta musiikista, kirjallisuudesta ja elokuvista?

Vai onko se sitä, että kumpikin on tasainen perusluonne tai villi vipeltäjä?

Vai onko se sitä, että perusarvot ja tulevaisuudensuunnitelmat menevät yksi yhteen? Halutaan kumpikin kolme lasta ja äänestetään Kokoomusta?

Vai onko se näiden kaikkien yhteissumma?

Pohdin eilen näitä teemoja äitini kanssa, joka tokaisi, että hänen mielestään ainakaan kaksi liian samanlaista perusluonteeltaan eivät toimi yhdessä, sillä silloin suhteesta puuttuu draivi. Tämän jälkeen pohdimme ystävä- ja perhepiiriämme ja totesimme, että suurin osa pariskunnista muodosti juuri tällaisen kombon – että kaksi ääripäätä on heittänyt hynttyyt yhteen.

No, minä ainakin olen impulsiivinen ja järki ei paljon päätä pakota, kun keksin omasta mielestäni UPEITA ideoita. Siinä kohtaa olisi hyvä, että toinen käskisi panemaan jäitä hattuun ja palaamaan maanpinnalle. Samalla se kuitenkin ärsyttää, että toinen ei ole yhtä liekeissä ja käskee rauhoittumaan, niin lukemattomat kerrat olen minäkin ex-poikaystävilleni tiuskinut, että kun sä oot niin TYLSÄ. Kiitos kuitenkin heille muutaman idean torppaamisesta, ties missä suossa sitä nyt asuttaisiin.

Entä ne harrastukset sitten? Voin myöntää, että edellisen suhteeni tuoma ”yhteinen älyn harmonia” oli ihanaa. Luimme samoja kirjoja ja keskustelimme niistä, luimme kumpikin runoja ja keskustelimme niistä, katsoimme samoja elokuvia ja niin, yllätys – keskustelimme niistä. Musiikkimakukin meni yksi yhteen ja oli ihana hiljentyä levysoittimen rahinaan teekuppi kädessä ja kuunnella vain musiikkia. Kyllä, siitä se sielujen sympatia syntyi – toinen ymmärsi sinua kiinnostuksenkohteidesi kautta. Mutta meidän yhteinen ymmärtäminen tapahtui vain neljän seinän sisällä – ulkomaailmassa meillä ei ollut yhteistä, koska luonteidemme äärimmäinen erilaisuus teki meistä toiset ihmiset, kun oikea auringonvalo porautui verkkokalvoille. Minä hiihdin ja vipelsin, paikasta toiseen, kaverilta toiselle, kaljalta viinilasilliselle. Toinen löntysti paikkaan A ja paikkaan B ja valitti kiireestä. Niin ei riittänytkään enää sielujen sympatia, joka toisinaan olikin pelottavaa. Siis ymmärtää kuinka paljon oikeasti ulkoisten asioiden muodossa kahdella ihmisellä voi olla yhteistä. Siihen se sitten jäikin. Samaan aikaan se on surullista – kohdata ihminen, joka paperilla on kaikkea sitä mitä toivot (ja jolle on helppo ostaa lahjoja) ja siltikään se ei toimi. Amor voi mennä nyt häpeämään. 

Olen myös seurustellut ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla oli näennäisesti jotain yhteistä. Näennäinen muodostui arvoista ja kauaskantoisista suunnitelmista, ”sitten joskus” – tyyppisistä suunnitelmista. Ei siinäkään ollut riittävä pohja.

Ja sitten olen seurustellut äärimmäisen vastakohtani kanssa, jonka kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä – se oli silti pisin suhteeni. Eräs parhaista ystävistänikin on ollut vuositolkulla miehen kanssa, jonka kanssa heillä periaatteessa on hyvin vähän yhteistä ja luonteetkin ovat aika äärilaidoista. Siellä se hippunen aikanaan kuitenkin leijaili ja still going strong. Ei näitä järjellä taida voidakaan selittää.

Summa summarum. Ei sillä olekaan kauheasti väliä. Ottakaa huomioon, puhun nyt verrattain yleisellä tasolla enkä kehota ihmisiä yhteen, jotka edustavat ääripäitä kaikissa näissä kolmessa kategoriassa.  Vaan kehotan ehkä miettimään – mitkä näistä kategorioista ovat tärkeimmät?

Minä olen tullut jälleen siihen tulokseen, että minä voin harrastaa ystävieni kanssa. Voin keskustella kirjallisuudesta parhaiden ystävieni kanssa, käydä heidän kanssaan teatterissa, jos vaikka parempaa puoliskoa nämä asiat eivät kiinnosta. Voin mennä yksin lenkille, jos toista kiinnostaa pidempään nukkuminen. Mutta jos siinä arjessa olisi yksi yhteinen juttu, niin se riittäisi.

Minä olen kuitenkin itsenäinen ihminen ja minulla on monta rautaa tulessa – kammoan ihmisiä, joiden pitää raahata se puoliso joka hemmetin paikkaan mukaan, en tule koskaan haluamaan sellaista. Eli ehkä se, että on eri kiinnostuksenkohteita, on melkeinpä hyvä asia. Saanpa mennä kahdestaan ystävän kanssa viinille juoruamaan teatteriesityksen jälkeen.

Ehkä tärkein kategoria on siis arvomaailmat, vaikka tässäkin tullaan siihen, että voivathan vassari ja kokoomuslainenkin tulla toimeen – jos kotona on sovittu, että politiikasta ei sitten puhuta.  

Ehkä se, että toisen valintoja ei tarvitse kyseenalaistaa joka olemassaolon sekunti ja se, että näkee yhteisen tulevaisuuden suhteellisen harmonisena, on riittävä perusta. Ja totta kai se, että viihtyy yhdessä, joka yleensä syntyy huumorintajusta. Ja tässä rakkaat ystävät, on minun tärkein vaatimukseni – huumorintaju. Siitä minä en jousta. Siitä en tule koskaan joustamaan, koska koko oma olemassaoloni perustuu sille, että läppää voi heittää joka asiasta, muuten en jaksa tätä. 

Ehkä minäkin herään yksi aamu ja mietin ”miten meni noin niinkun omasta mielestä” kun katson sitä kovin erilaista puolisoa – kuitenkin onnellisena. Rakkaus on aivokemiallinen error. We’ll see, we’ll see. 

”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti, jos sä rakkaani seisot mun vierelläin”. 

Iris Villina