Olen surullinen sinkku

Minulla on usein huono olo sinkkuudestani. Ihan sellainen fyysinen, vellova ja kuvottava sinkkuolo. Sellainen olo, joka syntyy siitä, että on yksin. Kuten olen lukemattomat kerrat aiemminkin täällä pohdiskellut sinkkuutta ja sen syitä, yhdessäoloa ja eroamista, niin vielä en ole pohtinut miltä sinkkuna oleminen oikeasti tuntuu.

Se on minulle epäonnistumista. Se tuntuu siltä, että minä olen viallinen. Minua ei haluta, minä olen parempi yksin kuin yhdessä. Se raastaa. Vaikka tämäkin on verrattain hassu asia. Minä olen kuitenkin seurustellut, kolmekin kertaa. En minä ole aina ollut yksin. Ja tietenkään eron jälkeen ei voi siirtyä uuteen suhteeseen, koska siinä edellisessä on niin kiinni. Eihän se ole edes mahdollista. Miksi se sitten tuntuu siltä, että on epäonnistunut? Onhan parisuhteen päätös toki raastavaa. Täytyy todeta, että ei tämä nyt vain toiminutkaan, me emme toimineet, hei hei. Ja sitten on sinkku. Ja sitten on epäonnistunut, koska on sinkku. Mutta seurustelujen välillä on tämä vaihe –  sinkkuvaihe.  

Minulla ei ole sinkkuidentiteettiä. Minulla on parisuhdeidentiteetti. Minä en ole hyvä sinkku, koska se raastaa minulta välillä järjen irti. En sano, että olisin epätoivoinen, mutta olen pelkuri. Pelkään, että tämä on pysyvä olotila, vaikka esimerkiksi menneisyyteni on todistanut toisin. Olen kyennyt olemaan suhteessa kolmekin kertaa. Olen onnistunut solmimaan kahden tuntemattoman ihmisen välille tyttö-ja poikaystävä -kombinaation, kolme kertaa. Minun sinkkuidentiteettini on sekava, se on päivästä riippuen joko vuorenvalloittaja Gustafsson tai marttyyrikuolemaan heittäytyvä Pyhä Pietari. Se riippuu päivästä miltä se tuntuu, mutta useimmiten se tuntuu hyvin vahvalta. Ja se herättää minut joka ikiseen aamuun. Hyvää huomenta SINKKU. Minulla on paljon ystäviä, harrastuksia, tekemistä, minulla on kaikki hyvin. Silti tämä asia vaivaa minua todella paljon. Ja on aina vaivannut. Miksi siitä on tullut näin voimakkaasti koko olemassaolooni vaikuttava asia?

Joku sanoisi, että elän etsien suhdetta ja se on minun elämäntehtäväni. On se sitäkin, mutta koska olen osannut myös olla yksin ja odottanut joka kerta sitä suurta tunnetta, niin se ei pidä täysin paikkaansa. En ole tyytynyt ihan kivaan.

Niin. Minä yritin rakastaa miestä, joka oli ihan kiva, aivan kelvollinen, mutta ei, ei se riitä. Eli toisin sanoen kaikki se täällä, jota olen pohtinut, on omalla kohdallani turhaa pohdintaa, vakuuttelua itselleen, että asian voi tehdä toisin.

Minä en rakastu pikkuhiljaa. Se ei synny ajan myötä.

Sen täytyy viedä jalat alta. Olkoonkin, että siinä on riskinsä jälkikäteen.

Sen on pakko viedä jalat alta. Muuten se ei synny. Minusta ei ole tule kenenkään tyttöystävää ajan kanssa.

Tavallaan tämä on helpottavaa. Koska olin pitkään miettinyt, olisiko minun mahdollista rakastua pikkuhiljaa, sain siihen vastauksen.

Ei ole, ei ole mahdollista.

Nyt tiedän jälleen mitä odottaa.

Ehkä, ehkä neljäs kerta toden sanoisi. 

”Häntä rakastin paljon, sua rakastan joskus enemmän, ole mulle vähän aikaa hän.” J.L

Iris Villina

Deittailu ei ole enää kivaa.
 
Miksi?
 
No, koska kokee ettei riitä. 
 
Täällä pääkaupunkiseudulla miehet ovat voimakkaampia, markkinat on tehty heitä varten. Ja toki lukaisinpa vielä edellisessä suhteessa ollessani, että Helsingin sinkkumarkkinat ovat miehille ja akateemisille naisille ei riitä akateemisia miehiä. Muistan silloin, että selkäpiitäni pitkin kulkivat kylmät kylmät väreet. Tinder huutaisi erroria, mikäli kyseiseen maailmaan vielä joutuisi takaisin. No, niin, jouduinhan minä ja se ei ole ollut kivaa.
 
En väitä, että Tinder olisi tuonut eteeni kusipäitä isolla K:lla, mutta ehkä sellaisia miehiä, joiden silmissä minä näyttäydyin huonona, joiden mielestä MINÄ en ole tarpeeksi kiinnostava. Mami Go Go -blogin pitäjä Minttu Storgårds kirjoitteli ennen nykyistä aviomiehen tapaamistaan (go MINTTU go), että COOLIUDEN vaatimus on vaativa laji. Huomasin tämän kantapäiden kautta tämän kesän treffiaallon seurauksena.
 
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen tavannut aiemmat poikaystäväni eri tyyppisissä tilanteissa, vaikka viimeisin Tinderistä olikin. Hän kuitenkin oli käytännössä minun ensimmäinen Tindermatchini, jonka kanssa koskaan menin edes ulos, niin en ole oikeastaan koskaan osannut vetää mitään empiiristä tutkimusta Tinderistä ja sen sattumanvaraisuudesta ennen tätä kesää ja sen, krhm, lukemattomia treffejä. 
 
Minä koen olevani ihan kiinnostava ihminen tietynlaisessa viitekehyksessä.  Mutta väittäisin, että pikkukaupungin tyttönä, tietyntyyppisiin arvoihin kasvaneena, pääkaupungille muuttaneena, humanistista alaa opiskelevana ja ulkomailla asuneena, muodostan aika omituisen miksauksen. En ole paljasjalkainen helsinkiläinen, joka arvostaa juttuja A ja B, tai pelkkä pikkukaupungin tyttö arvostaen asioita C ja D. Ei minä olen mitä sattuu ja sehän näkyy arvomaailmoissa. En koe, että yksikään täysin helsinkiläinen mies koskaan olisi pyöritellyt sukkiani sen enempää ainakaan ekoilla treffeillä, sillä minusta löytyy jotain pohjoisen ronskiutta, joka näille herroille näyttäytyy junttiutena. Ja sitten siinä tuijotellaan toisiaan miettien, että mitä nyt taas. 
 
Suomessa on aivan s-a-i-r-a-a-t erot pääkaupungin ja muun Suomen välillä, jos puhutaan ihmisistä ja heidän arvomaailmoistaan sekä kiinnostuksenkohteistaan. Enkä väitä, että tämä yleistys pätee kaikkiin, mutta tämä on minun henkilökohtainen huomioni ja minä perustan väitteeni tähän, minulta löytyy myös ystäviä, jotka allekirjoittavat tämän.
 
Isäni nuorin veli (alle 40 vuotta) kertoi kuinka hänen aikanaan (Noin 15 vuotta sitten) Helsinkiin muuttaneet ystävänsä eivät yksikään löytäneet täältä kotoisin olevaa kumppania. Suurin osa pariutui muualta Suomesta tulleiden kanssa, osa pysytteli sinkkuina. Ja tästä on 15 vuotta, en halua miettiä, kuinka tämä asia on tällä hetkellä.
 
Enkä minä väitä, että yksikään helsinkiläinen mies tai nainen ei halua pariutua, mutta totta kai suuressa kaupungissa pysytään sinkkuna pidempään, tutkitaan tarjontaa ja deittaillaan. Ehkä vakiinnutaan, ehkä ei. Mutta se väistämättä luo epärealistisuutta ja kertakäyttökulttuuria. Ajatellaan, että se vielä parempi on vielä nurkan takana. No, todennäköisesti ei ole. Jokainen meistä on yksilö, jokainen yksilö on jollakin tavalla viallinen.  Niin, hyväksykää se. Minäkin yritän.  
 
Niin se coolius. Jotenkin tuntuu, että tässä pitäisi harrastaa purjelautailua, kirjallisuutta, oopperaa, Krav Magaa ja joogaa, syödä vain luomuruokaa ja haluta maailmanrauhaa, jotta jäisi jonkun mieleen. Mutta jos on verrattain tavallinen tyttönen, verrattain tavallisella elämänpolulla, niin ketä se sitten enää kiinostaa? Minun kokemukseni mukaan ei kauhean montaa. Ensitreffeillä pitäisi jäädä mieleen, ja tehdä vaikutus, silloinhan sitä edes syntyy se, että haluaa nähdä toistekin. Ja tämähän on aivan luonnollista, kirjoittelinhan minä aiemmin jo hippusista. Samaan aikaan sitä miettii, että pitäisikö väkisin alkaa keksimään joku cool harrastus, että siitä voi sitten jauhaa tuntitolkulla ensitreffeillä. 
 
Oikeastaan tämän kirjoituksen pääteesi oli siinä, että onkohan tällä kaikella kuitenkaan mitään väliä. Tindermarkkinat ovat raadollisia, miehistä ja naisista tapellaan kuin saaliista ja treffeiltä voi poistua kyyneleet silmissä – kiitti, mutta ei kiitti.
 
Eli vieläkö tässä maailmassa, jossa Hesarin tutkimuksen mukaan Helsingissä ei ole naisille miehiä ja muualla Suomessa miehille naisia, vieläkö tässä maailmassa on toivoa? Vieläkö tässä saa luottaa siihen, että kyllä se kolahtaa, jos se vain on kolahtaakseen, siitä huolimatta, että tilanne on mikä on. Onko ok kulkea tämän virran mukana ja muuttua itsekin torppaajaksi, ”joo ei mua kiinnosta”- asenteella. Vai onko asenne syntynyt meille kaikille pakkien myötä? Olemmeko me kaikki pääkaupunkiseudulla asuvat vaan niin traumatisoituneita, että on helpompi lipua turtana eteenpäin etsien sitä vielä parempaa? Vai löytävätkö ihmiset kuitenkin toisensa ilman tätä listaa? Pariutuvatko myös tietyntyyppiset ihmiset helpommin? 
Totta kai on ihanaa, että nykyisin ei tarvitse mennä naimisiin ensimmäisen vastaantulijan kanssa säädyllisyyden takia, mutta onkohan tämä nyt kuitenkin mennyt liian pitkälle? 
 
Toki nyt kun mietin tätä taas, niin miksi tyytyä vähempään kuin siihen mahtavaan kolahtamiseen? Mutta toisaalta taas, sehän synnyttää alkuun valheellisuuden huuman. Eihän kukaan tunne siinä kohtaa toista, jos hän vie jalat alta alta aikayksikön. Sittenhän ne kummitukset tulevat jälkikäteen ja sitä miettii, että kukas helvetti se tämä nyt on – viimeiset kolme kuukauttahan se oli niin ihana. Ja sitten taas toisaalta, onhan se niin ihanaa. Ja sitten taas toisaalta ei niin järkevää. Ja sitten taas toisaalta hitaasti tutustuminen on fiksumpaa. Mutta sitten taas rakastuminen kertaheitolla on romanttisempaa. Ja sitten …………………………………..Eli en minä tiedä. Ehkä joku kultainen keskitie tähänkin asiaan. Mutta yritäpä sitä sitten ymmärtää. Itseäsi tai toista. Ehkä parasta olisi olla ystävä ensin?
 
 
Ps. En ole enää Tinderissä. Ja minä deittailen, ihan kuulkaas vanhan kaavan kautta.