Jälkipyykki

Eroaminen on kamalaa. Minun kokemukseni mukaan se ei ole koskaan ollut millään tavalla huojentavaa, helpottavaa, osittain hykerryttävää, innokuutta tulevan suhteen, ainoastaan kamalaa. Se on oikeastaan sellainen tunne, kuin joku potkaisisi jalkapallon puolesta kentästä täysillä päin vatsan seutua ja ilmat tulisivat ulos ja sitten siinä haukottaisiin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Siltä se tuntuu, joka helvetin kerta –  game over, elämä ohi. Totta kai viisastumisen tunteet tulevat usein jälkijunassa, mutta kriisin keskellä minä nään mustaa, mustaa ja vielä kerran mustaa.

Erossa on useita vaiheita ja ne menevät omalla kohdallani näin:

1) Raivostuminen. Tässä kohtaa exä poistetaan jokaisesta sosiaalisesta mediasta, puhelimen luettelosta, häneltä saadut lahjat/häneltä jääneet tavarat poltetaan, silvotaan ja tuhotaan. En tiedä, onko tämä osittain sitä, että minä en ole koskaan ollut jättäjä, joten minulla on ”oikeus” tällaiseen suhteellisen psykoottiseen käytökseen. Mutta toisaalta, tämä tuntuu toimivan joka kerta – poissa silmistä, poissa mielestä. Tässä kohtaa käsken myös exän painua hornan tuuttiin ja sanon, että älä jumalauta puhu mulle enää koskaan. No, ensimmäisen poikaystäväni kanssa en ole ystävä, mutta varmasti ystävällisissä väleissä, jos sattuisimme kohtaamaan kotikaupungissani. Toinen on hyvä ystäväni ja kolmas jotain siltä väliltä. Raivostuminen kestää useamman viikon ja tähän vaiheeseen kuuluu yllättävän vähän kyyneleitä, pelkästään suu vaahdossa kavereille mesoamista ja yhden elämänvaiheen kartalta hävittämistä.

2) Hysteria. Tässä kohtaa menee deittisovelluksen nupit kaakkoon ja sitä alkaa ravata t-r-e-f-f-e-i-l-l-ä. Tinderistä pamahtaa jos jonkin sortin jamppaa ja jokaisen kanssa käydään lipittelemässä hiukan kaljaa, ja jokaisesta yritetään tehdä se S-E-U-R-A-A-V-A the one. Ihastumisia tulee ja ne kestävät parhaimmillaan puoli tuntia, jonka jälkeen pettymys ja järki kulkevat hetken käsi kädessä, että ”älä nyt jumalauta vielä kuvittelekaan, että olisit valmis”. Ja sitten sokeusvaihde menee taas hillittömälle vaihteelle ja treffit kutsuvat uudelleen. Joku voi näissä tilanteissa löytää laastarisuhteen, ja voivatpa nuo suhteet joskus muuttua ”oikeiksikin”, mutta itselleni tämä vaihe edustaa vain neulan etsintää heinäsuovasta ja sitä näkymätöntä taistelua sitä vastaan, että sitä on jälleen sinkku ja ajatus siitä, että kuolee yksin on jälleen jokseenkin relevantti. Jossain kohtaa tämä vaihe voi tietysti tasaantua, ja potentiaaliset tyypit voivatkin olla kulman takana. Itselläni kiinostus lopahtaa aina siinä kohtaa, kun ymmärrän olevani vauhtisokea ravihevonen silmälaput päässä ja että käyttäydyn kuin vesikauhuinen koira. Äkkiä pois markkinoilta, eihän mulla ole järkeä päässä.

3) Masennus. Tässä kohtaa sitä hahmottaa, että ero on oikeasti totta. Exä ei ole soitellut anelupuheluja tai lähettänyt rakkauskirjeitä ja itsekin on pysynyt ylpeydessään ja ollut ottamatta yhteyttä. Tässä kohtaa olen ollut yleensä yksikseni pari kuukautta ja tajunnut, että yksikään Tindermatcheista ei ole se oikea (ja miten voisikaan olla, rakastanhan edelleen exääni) ja sitä ymmärtää olevansa yksin – solo. Ja se alkaa masentaa. Ja minun masennukseni syntyy lähinnä siitä, että skenaariossa, jossa joudun onnettomuuteen, minua ei sairaalaan riennä tuskissaan katsomaan rakas mieheni, vaan ainoastaan ystävät ja perhe. Se on minusta masentava ajatus. Sairaalaskenaarion jälkeen keksin kaikkia muita typeriä, vähemmän todennäköisiä tilanteita, joihin poikaystävää tarvitsisin ja teen itsestäni marttyyrin. Aloitan laulun, joka menee suunnilleen joka kerta näin. ”Mä en tuu koskaan löytämään ketään, kuka nyt mua jaksais” tai ”mä en tuu rakastumaan enää koskaan, tää oli nyt tässä”. Sinällään luonnollisia juttuja ja toki osittain voivat pitää paikkaansakin. Joka kerta olen kuitenkin uuden löytänyt ja nauranut erominälleni. Silti se tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Masennuskohdassa sitä kuitenkin alkaa ymmärtämään itseään uudella tapaa ja ehkä myös hiffata eron potentiaalisia hyviä syitä. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että viimeisin eroni oli turha enkä keksi itse erolle yhtään validia syytä.

4) Hyväksyminen ja elämänilo. Tässä kohtaa alkaa jännitys uusista asioista kihelmöidä ja minä keksin itselleni hullun lailla tekemistä. Vanhoihin kaukaisiin kavereihin otetaan yhteyttä ja sovitaan kahvitreffejä, käydään yksin leffassa ja museoissa, opetellaan taas laittamaan ruokaa ja ilmottaudutaan uusille kursseille. Syksyllä ilmottauduin improvisaatio-kurssille ja nyt keväällä olisi tiedossa Krav Magaa, kävinpä myös rugby-treenejä katsomassa (ei ollut minun juttuni). Tässä kohtaa sitä ymmärtää taas sen, että yksinkin on kiva olla ja, että vapaus on oikeastaan aika voimaannuttava tunne. Tässä kohtaa haippi huippaa ja elämänilo toivottavasti räiskyy niin, että se tuntuu varpaankynsissä asti. Tämä vaihe on ollut itselläni joka kerta se, kun olen tehnyt oikeasti hyviä päätöksiä, esimerkiksi muuttanut Helsinkiin tai lähtenyt lomalle, aloittanut uuden harrastuksen ja ymmärtänyt kuka minä oikeasti olen sen kammottavan tunnemylläkän tasaannuttua.

5) Kaveruus exän kanssa. Olen siitä onnekas, että vaikka olen raivonnut, blokannut ja deletoinut kaikki exäni, olen myös ollut tarpeeksi järkevä siinä kohtaa, kun järjen ääni on alkanut taas kilkuttaa, että olen osannut pyytää anteeksi typerää käytöstäni ja näin ollen saanut itselleni joskus niin tärkeät ihmiset jollakin tapaa takaisin elämääni. Vihaaminen ei auta ketään, se ainoastaan kuluttaa ja se tekee katkeraksi. Oikeasti ymmärsin tämän verrattain myöhään, onneksi kuitenkin ymmärsin.

Mutta niin. Tässäpä sitä ollaan, sinkkuna jälleen, pientä sutinaa ilmassa totta kai, kuten asiaan kuuluu ja kuitenkin kohtuullisen tyytyväisenä elämääni. Ja kuten ensimmäisessä postauksessani kirjoitin – koskaan ei tiedä, mitä kulman takaa tulee, kenet sitä juuri tänäkin päivänä kohtaa. Täytyy nähdä kuitenkin vähän vaivaa ja olla sosiaalinen ja avoin, ennen kaikkea utelias. Ja sitähän minä olen. Mutta tiedostan myös, että huonoina päivinä, kun luottoa tulevaan ei löydy, on ajatus siitä, että päätyy kissansa syömäksi hyvin validi. Tsin tsin näille päiville, kumpiakin tarvitaan.

Ajatuksia ensi pohdintoihin?

Kun sitä tuskin edes

Voi aavistaa unissaan

Kuka saa ja kenelle annetaan

Ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan

Leevi and The Leavings – itkisitkö onnesta?

Eron syyt

Rakkaus ei välttämättä pääty eroon, itseasiassa harvemmin siinä kohtaa, kun laitetaan lusikat jakoon, on itse rakkaus kuollut. Parisuhde on vaan tullut tiensä päätökseen – rakkaus ei riitä. Melko kliseinen termi, mutta valitettavan totta. Minä en riitä, hän ei riitä, me emme riitä ja tässä sitä nyt ollaan. Eronneita. Yksikin keskustelu voi päättää parhaimillaan vuosikausia kestäneen suhteen. Ja näin ollen, on jälleen tullut aika taaplata polkuja yksin.

Miksi ihmiset sitten eroavat? Minä voin valottaa omalta osaltani tätä asiaa kolmesta eri näkökulmasta, joka on itseasiassa aika kiinnostavaa. Kolme suhdetta, kaikki erilaisia ja silti yhtä tärkeitä, tulivat päätökseensä kaikki aivan eri syistä. Tavallaan tässä kohtaa on huojentavaa, että lätkimään ei olla lähdetty joka kerta samasta syystä, muutenhan sitä voisi alkaa kyseenalaistamaan omia toimintametodejaan. Mutta kuitenkin, se on aika pelottavaa, mikä lienee mahdollinen syy ensi kerralla, jos onni osuu vielä kohdalle? Onko syitä loputtomiin? Vai ovatko nämä kaikki kolme eroa, eri syistä, ollut jälleen sattumaa? Vai onko vika minussa, että syitä on loputtomiin, olenko minä + herra x mahdoton yhtälö?

Olen siis eronnut kolmesti, kolmesta eri miehestä, kolmesta eri syystä. Voimme aloittaa jälleen siitä, että lopullisen päätöksen on joka kerta tehnyt se toinen osapuoli, en minä. Minä olisin ollut valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven, tihkusateen, muurien ja ties minkä esteiden. Toisen kohdalla oli loistavaa, että se päättyi, siitä olen jälkikäteen samaa mieltä. Mutta jäljelle jäävä duo – niin, minä olisin ollut valmis, mutta rakkaus on tahtotila, ja vapaaseen tahtoon ei voi vaikuttaa.

Ensimmäinen mieheni ja minä seurustelimme enemmän tai vähemmän nelisen vuotta. Pikkukaupungin romanssi teini-iästä aikuisuusiän kynnykselle loppui klassisesta syystä, kasvoimme erilleen ja minä pakkasin kamani ja muutin pois. Kaukosuhde ei tullut kuuloonkaan ja varsinaista eroa oli prosessoitu jo pidempään. Kirpaisihan se ja kovasti kirpaisikin. Ensirakkauttaan ei unohda. Hän on minulle edelleen se, johon vertaan alussa ihmisiä, en tietoisesti, mutta kuitenkin. Hän muodosti minussa käsityksen siitä mitä rakkaus on ja mitä parisuhde tarkoittaa. Hän on edelleenkin se, johon törmätessäni en voi katsoa silmiin ja kymmenen vuoden takaiset asiat palailevat dioina päähäni. Hän klisesesti teki minusta minut, vaikka kaihoa sielussa ei enää olekaan. Suhde päättyi niin sanotusti luonnollisista syistä. Sen jälkeen olin pitkään yksin, melkein kolme vuotta, koska kukaan ei tuntunut miltään ja nostalgiankaipuisesti vaalin ensimmäiseni muistoa. Ajattelin myös, että kukaan tuskin tulekaan tuntumaan miltään, ja jossain kohtaa olin varma, että kyllä se tässä nyt oli. Rakkauden peli pelattuna 21-vuotiaana. Kuinka väärässä sitä olikaan.

Toinen oli tulta ja tappuraa, hankalaa alusta alkaen sisältäen enemmän riitelyjä ja huutamista kuin yhdenkään suhteen soisi sisältävän 50 vuodessa. Siinä kaksi vastakohtaa rakastui toisissaan aivan vääriin asioihin, juuri niihin, jotka myöhemmin aiheuttivat kummallekin hermoromahduksen. Kaksi ääripäätä kohtasi ja soppa oli valmis. Kun  aineksiin lisättiin vielä se, että juttu syntyi vieraassa maassa, poissa kotoa ja joka johti kaukosuhteeseen kahden eri maan välillä, oli kommunikaatiotaidottoman pariskunnan lopun taival alkanut. Kolme vuotta siinä kuitenkin vierähti, ja asuimmepa samassa osoitteessakin. Tämä suhde opetti minulle kaiken sen, mitä minä en ainakaan hae, mitä minä en missään nimessä halua ja miksi ihmisten on oikeasti parempi olla yksin kuin surkeassa suhteessa. Hän oli kuitenkin minulle äärimmäisen tärkeä, paras ystäväni, siksi suhde varmaan jatkui niinkin pitkään, olimme ennen kaikkea ystäviä. Ja niin olemme edelleenkin, mikä on kaikkien käänteiden jälkeen lähes huvittavaa. Draamaa, vuoristorataa ja romahduksia sisältänyt suhde, ero, traaginen mykkäkoulu toivat kuitenkin onnellisen lopputuloksen. Olemme onnellisesti eronneita, siitä syystä, että kaikkia ei vain ole tarkoitettu yhteen. Kaksi liian erilaista ihmistä, liian erilaisilla tulevaisuudensuunnitelmilla ei vain ole ideaali paketti. Onneksi älysimme lähteä. Erojuhlat ovat vielä  pitämättä.

Ja kolmas, jonka kohdalla kliseisesti uskoin, että kolmas kerta toden sanoo, tässä se nyt on. Kahden äärimmäisen erilaisen suhteen loputtua, luulin että tämä on se, josta pidetään kiinni. Uskoin löytäneeni ensimmäistä kertaa samanhenkisen sielun. Ja kyllähän me sieluiltamme olimme samaa maata, samat kiinnostuksenkohteet, arvot, elämänkatsomus ja suurin osa tavoitteista. Yhdessäolo oli heti kättelyssä luontevaa, helppoa ja tulihan siinä miettineeksi, että mitähän helvettiä sitä tässä nämä aiemmat vuodet on touhunnut – tällaistahan sen pitäisi olla.

No eipä ollut sekään. Tällä kertaa minulla ei ollut osuutta asiaan muuten kuin siten, että olin tuossa suhteessa ensimmäistä kertaa täysin oma itseni. Toinen osapuoli näki sen kuitenkin niin, etten minä ollut se oikea, ilman että kuitenkaan antoi sille mahdollisuutta. Se harmitti, se sattui ja siinä kohtaa olisi tehnyt mieli kirkua, että ota se silmä nyt käteen ja katso tätä. Mitä enempää sinä voit vaatia? Mutta en voi huutaa, että ota silmä käteen ja yritä ymmärtää. Voin sanoa, miltä minusta tuntuu, miten minä tämän näen ja miten näkisin sen jatkuvan. Voisin sanoa, että mieti näitä ja näitä faktoja, mutta en voi vaatia toista olemaan minun. Tahtotilastahan tässä taas oli kyse, ja toisella ei ollut tahtoa. Harmillisin ja turhin ero, omasta mielestäni. Ainoastaan mitä tälle asialle voin tehdä, on antaa tilaa. Se, että toinen ehkä ymmärtäisi asian ja palaisi. Harvemmin se kuitenkaan menee niin, eikä menneessä voi roikkua. Tosin olen myös todistanut vierestä, kuinka kerran eronneet ovat kuitenkin löytäneet uudestaan toisensa.

Eron syitä on siis lukuisia. Olen listannut tähän omat kokemukseni, joita ovat erilleen kasvaminen, täysin väärä pariutuminen ja ero, jolle en itse voinut mitään. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Siksi onkin hyvä kysyä – eroavatko ihmiset liian helposti?

Kyllä ja ei. Ensimmäisessä suhteessani kaukosuhteen aloittaminen iässä, jossa juuri aloitellaan itsenäistä elämää muuttamalla pois kotoa toiselle paikkakunnalle, olisi ollut huono idea. Varsinainen napanuora ei olisi katkennut ja suhde todennäköisesti olisi tullut päätökseen ennemmin tai myöhemmin, joka varmasti olisi ollut vuosi vuodelta haastavampaa. Päätös oli hyvä, mitään en kadu. Toisessa suhteessani olisi ollut vielä vähemmän tehtävissä, ainoa virhe oli jatkaa sitä niinkin pitkään. Ja kolmannessa olisin ollut sitä mieltä, että yrittänyttä ei laiteta, en olisi halunnut luovuttaa. Silloin erottiin liian helposti, mutta tämä on vain minun näkemykseni asiaan, toinen voi olla aivan toista mieltä.

Jokainen suhde on omanlaisensa, jokaisessa suhteessa on haasteensa. Jokaisella ihmisellä on heikkoutensa ja vahvuutensa. Välillä on helpompaa, välillä on vaikeampaa, aina ei tanssita ruusuilla ja toisen naamaa pitääkin kyseenalaistaa – onko tässä nyt se, jonka kanssa tehdään töitä ja halutaan onnistua? Rakkaus on kuitenkin tahtotila, josta pitää muistuttaa sekä itselleen että toiselle. Sitä pitää pohtia yhdessä ja valita se toinen joka päivä uudelleen ja uudelleen.

Enimmäkseen vastaukseni kallistuu kyllä-osastolle. Kyllä, kyllä ihmiset eroavat liian helposti. Se on tehty tässä valmiissa maailmassa niin helpoksi. Erottuaan voi ladata Tinderin ja lähteä etsimään sitä uutta miestä tai naista, tsekkaamaan onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Joskus se saattaa ollakin, usein joutuu myös pettymään. Tottakai vapaassa maailmassa saa tehdä omat päätöksensä ja vaatia toiselta enemmän kuin 50 vuotta sitten. Hyvä vain, että kohtaa useita ihmisiä matkan varrella ja ymmärtää itseään ja tavoitteitaan eri tavalla. Mutta kun kerran tekee sen päätöksen pariutua jonkun kanssa, mielestäni olisi hyvä käyttää aikaa myös tahtotilan virittelyyn ja uusimiseen. Ihmiset ovat kuitenkin yhdessä useimmiten hyvistä syistä, miksi viskata kaikkea menemään heti kun vähän ahdistaa? Siinä vaiheessa kun tekee mieli pinkoa karkuun, kannattaa muistaa, kuinka haastavaa pariutuminen loppujen lopuksi on. Välillä se tulee tottakai kuin itsestään, mutta kun palaa tietoisesti takaisin deittailun maailmaan, on hyvä muistaa, että se on myös piinallisen uuvuttavaa. Siis tutustuminen uusiin ihmisiin ja mahdollisen suhteen syventäminen. Se on ihanaa ja raskasta aikaa, jonka saattaa unohtaa niinä iltoina kun, sen ehkä siinä hetkessä niin tylsän kumppanin kanssa makaa sohvalla miettien, että onko tämä nyt tässä. Onko minun hyvä olla.

Joskus on hyvä myös olla hiljaa, olla puhumatta liikaa ja olla ylianalysoimatta. Nauttia hetkestä.

”Älä puhu huomisesta nyt, hiljaisuus kauneinta musiikkii on”. (Pelle Miljoona)

Seuraavaksi aion pohtia eron jälkipyykkiä.

Iris Villina