Valikoivuudesta

Valikoivuudesta

Tiedättekö sen tunteen, kun treffikumppani astuu eteesi ja tiedätte, että ei. Ennen kuin se raukka edes ehtii avaamaan suutansa, niin tiedätte että ei.

Mitä todennäköisimmin, sitten kun se toinen avaa sen suunsa, on negativiisten ajatusten pallo lähtenyt jo vierimään, ja mikään mikä sen toisen suusta kuuluu, ei ole järkevää. Game over. Finito. Ei vaan pysty, ei vaan kiinnosta.

Puhumme siis ensivaikutelmasta ja sen tärkeydestä. Olen pohtinut usein, että olenko minä todella pinnallinen ihminen. Treffikumppanin ei tietenkään tarvitse olla mikään mister maailma, en minäkään ole mikään Anne Pohtamo. Hänen ei tarvitse runoilla heti kuin Runeberg, annanhan minäkin syvällisyydelleni tilaa. Mutta minua saattavat häiritä todella oudot asiat. Olenko yksin tämän asian kanssa?

Kaikki kolme elämäni rakkautta ovat olleet hyvin erilaisia keskenään, ulkoisesti ja sisäisesti, arvomaailmoiltaan sekä tavoitteiltaan. Mitään muuta yhteistä nimittäjää en voi heille antaa kuin pitkätukkaisuuden ja musikaalisuuden. Luovatko pitkä tukka ja kitaransoittotaidot jonkun prototyypin, joka viehättää juuri minua. Vai onko se ollut sattumaa, että tukka on nutturalla ja kitaransoitto skulaa?

Pohditaan seuraavaa:

Sillä ensimmäinen poikaystäväni oli keskimittainen, hänellä oli se kuuluisa maantienvärinen tukka, hän oli atleettinen, eläväinen hauskuuttaja, joka kuitenkin osasi keskustella synnyistä syvistä.

Toinen poikaystäväni oli lyhyt, hintelä ja mustatukkainen. Kirkasääninen, kaunis olento. Minun keijukaispoikaystäväni. Hän oli diplomaatti, joka osasi keskustella, perusrauhallinen ja harkitseva insinööriluonne.

Ja viimeisin oli minun vaalea soturini, lähemmäs metri yhdeksänkymmentä pitkä, kellanvalkoinen tukka harvenemassa päälaella, likaisella sotkunutturalla takaraivossa. Hän ei osannut puhua ja vitsit pulppusivat hänen sisältään, vasta kun hän oppi tuntemaan toisen. Luulin aluksi, ettei hän ole huumorintajuinen, kuinka väärässä olinkaan. 

Eli ex-poikaystävistäni löytyy yksi suupaltti, ekstrovertti hauskuuttaja, yksi kaunis keskitien kulkija, herkkäsieluinen runopoika ja yksi äärimmäisyyksiin venynyt introvertti, suuri ajattelija, joka osasi yllättää, kun sitä vähiten odotti.

En minä tiedä, eihän minulla voi olla yhtä miestyyppiä. Ei vaan voi olla, juurihan minä sen itselleni ja tälle paperille perustelin.

Mutta miksi sitä sitten uuden ihmisen tavatessaan kiinnittää huomiota todella omituisiin asioihin? Olen antanut kenkää väärän kenkäparin, vääränväristen housujen, väärän puheäänen, väärän vitsin ja ties minkä väärän takia. Olen varmasti missannut monta upeaa ihmistä, vain koska tuijottelin kengänkärkiä tai tarkkailin äänenpainoa.

Paljon on puhuttu siitä, että ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus. Toiset ihmiset kuoriutuvat pikkuhiljaa koteloistaan, kuin kevätperhoset, heidät pitää vain oppia tuntemaan. Kaikki eivät pulppuile heti kättelyssä. Mutta kun minä pulppuilen, kerron kaiken, antaudun, avaan ovet ja sanon, tervetuloa minun maailmaani. Minun pitäisi ymmärtää, että kaikki eivät tee niin, tutustuminen voisi tapahtua pikkuhiljaa.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni hippusesta. Siitä hippusesta, joka leijailee ihmisessä, ja jonka toivon tunnistavani. Hippunen, joka kertoo jälleen tässä se nyt on.

En ole koskaan rakastunut pikkuhiljaa, vaan tämä trio on vienyt sydämen heti kättelyssä. Viimesin kirjaimellisesti kättelyssä, kädenpuristus kertoi paljon, että tässä on nyt taas se syvä yhteys.

Oppisinko minä ihastumaan pikkuhiljaa? Onko se ensivaikutelmassa syntynyt, jokin pieni negatiivinen asia unohdettavissa? Onko se edes todellinen vai tunnistanko minä oikeasti sielujen sympatian niin nopeasti, että voin antaa lemput perustellen asian vaikka väärillä kengillä?  Että ei, ei se Janne ole sitä mitä haen, koska sillä on väärät kengät.

Olenko minä kuitenkin hippuekspertti? Onko oikein odottaa, että kyllä se joku vielä sieltä tulee ja vie maton jalkojen alta? Vai pitäisikö järkeillä ja deittailla niitä ihan kivojakin tyyppejä, jotka eivät saa huutamaan hoosiannaa ensimmäisellä tapaamisella? Onko heidän hippunsa vielä piilossa? Syntyisikö se tutustumisen tuloksena vai onko se aivan irrallinen asia, johon en voi vaikuttaa?

 

Iris Villina

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Rakkaudesta ja katkeruudesta

Katkeruus ei ole kaunis sana

Rakkaus on aihe, josta on kirjoitettu lukemattomasti ja useista eri näkökulmista. Rakkautta on kuvattu toivon ja epätoivon, kaihon ja melankolian kautta. Artikkelit kertovat, kuinka löytää rakkaus, kuinka rakastaa, tulla rakastetuksi ja kuinka saada rakkaus kestämään. Artikkelit luettelevat keinoja, joilla vaalia rakkautta, ja kuinka lohduttaa eronnutta. Rakkauden kirjo on valtava ja niin ovat siitä kertovat artikkelitkin. Chick lit -kirjallisuus täyttää hyllyt ja erilaiset self help -oppaat ovat kovassa lainauksessa. Rakkaus on joka paikassa.
Välillä tuntuu, että nykypäivän uutisointi ei koostu muusta kuin sisä-ja ulkopoliittista jännitteistä, terrorismin uhasta tai terroriteoista, vaikeista ajoista ja maailmasta, jossa aivan kaikki on vinksallaan. Nyt voin puuttua peliin minä, 26-vuotias sinkku, (en vapaasta tahdostani), sillä minä näen maailman näiden lisäksi vielä yhdellä tavalla. Minä näen, että minun maailmani koostuu paikasta, jossa sinkkuus on toisarvoista ja jossa sinkkua syytetään monin sanankääntein. Minä en filtteröi uutisia, niin etten näkisi terroritekoja tai Sipilän epäonnistuneita vaalilupauksia, ne ovat myös minulle totta, mutta ensisijaisesti minä herään joka aamu puristavaan tunteeseen, joka syntyy muun muassa alla olevista toteamuksista. Ne ovat kuin uutisotsikkoja, joita plärätään aamuisen kahvikupin äärellä, ne ovat minun todellisuuteni.
”Oletko jotenkin epäonnistunut, kun sinulla ei ole kumppania?”
”Elämäsi täytyy olla jotenkin vajavaista, kun sinulla ei ole kumppania”,
”Oletko aivan varma, että se eropäätös oli nyt niin fiksu, että yritittekö te aivan varmasti?”
”Oletko nyt aivan varma, että olet yrittänyt tarpeeksi, lataa se Tinder, kukaan ei hae Sinua kotoasi”
Niin. Mietin, jokaista näistä kohdista joka aamu. Joka aamu herätessäni, pyörii silmissäni valokeila, joka huutaa, että tänäänkin on se päivä, kun kohtaat maailman jälleen yksin.
Minä haluaisin kirjoittaa tähän, kuinka olen oppinut nauttimaan yksinolosta, kuinka huomaan, että yksinolo on opettanut minulle uusia asioita, kuinka minun sosiaalinen elämäni on parantunut ja kuinka huomaan saaneeni itseluottamusta.
No kyllä, olenhan minä jotain oppinut – sen, etten pidä yksinolosta. Ja, että minun tapauksessani kaksin olisi aina kaunihimpi. 
Olen luonut itselleni maailman, johon olen tyytyväinen, ainakin osapuilleen.
Mutta sitten tulen tämänkin kirjoituksen pääteesiin, joka on katkeruus.
Sillä minä olen katkera. Olen katkera siitä, että vaikka kuinka listaisin itselleni tavoitteita, unelmia ja viisivuotissuunnitelmia, niin ne sisältävät toisen ihmisen.
Ystävistäni löytyy sinkkuja, säätävissä olosuhteissa olevia, kihlautuneita ja ovatpa muutamat karauttaneet alttarillekin.
Sinkkuystävistänikin löytyy useaa eri tyyppiä. Niitä, jotka itkevät sinkkuuttaan. Niitä, jotka hyväksyvät asian ja elävät onnellista elämää kohdaten ehkä joskus sen tulevan kumppanin. Ja sokerina pohjalla ovat ne, jotka haluavat olla sinkkuja. Olen saanut kokea antoisia keskusteluja näiden sinkkujen kanssa, jotka rakastavat olotilaansa. Se auttaa näkemään vastapuolta toisin, ja jossakin kohtaa toivoin, että ehkä asenne tarttuisi minuunkin. Ja vaikka minä en itkekään kaikki päivät huutamassa sinkkuuteni kurjuutta, niin voin aivan rehellisesti sanoa ääneen, että se ei auta. Se ei auta, että minun itsenäiset, elämää rakastavat sinkkuystäväni kertovat minulle kuinka mahtavaa on olla sinkku. Ei, minä haluan silti kumppanuutta. Ja minä koen itseni vajavaiseksi ilman sitä. Niin, nyt se on sanottu ääneen. En halua, että kukaan silti säälisi minua. Ei se ole säälin aihe, en vain ole tavannut sitä oikeaa.
Ja ne minun unelmani sen kumppanin kanssa? Ei, minä en välttämättä halua lapsia, ei minä en välttämättä halua omakotitaloa tai koiraa. Mutta minä haluan kumppanin ja kumppanuutta. Sellaisen salaisen oman pienen yksikön, jossa nauretaan ja itketään maailmalle yhdessä. Sellainen yksikkö, jossa on omat jutut ja ihmiset sanovat, että tuollaista mekin haluamme. Sellainen, että me huutaisimme yhdessä ”me ollaan me”.
Onko se paljon vaadittu? En oikeastaan osaa sanoa, sillä olen ollut kolme kertaa parisuhteessa tähänastisen elämäni aikana ja ne ovat olleet kaikki omalla tavallaan hienoja suhteita, mutta niille on kaikille yhteistä yksi asia. Ne päättyivät. Niitä etsittiin, osaa enemmän, osaa vähemmän, ja yksi oikeastaan vaan ryntäsi eteen. Mutta ne kaikki päättyivät. Joka kerta toisen osapuolen aloitteesta.
Ja kun tässä listaan unelmiani, niin suurimpana nousee onnellisuus, joka syntyy lähipiiristä, ystävistä, mielekkäästä tekemisestä ja ylimpänä hierarkiassa seisoo se kumppani. Niin mikä kumppani?
Mutta kun tätä ei voi taata. Voin käydä Tinder-treffeillä, deittailla kaverien kavereita, käydä baareissa tai flirttailla kassajonossa. Nämä edesauttavat potentiaalisen kumppanin löytymistä, mutta eivät takaa sitä. Mutta mitä sitten, kun syysmyrskyissä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja jäädä kotiin? No, kotoa ei ainakaan kukaan tule hakemaan.
Mutta kun vuodet kuluvat, ja pettymyksiä sen kuin satelee, alkaa uskokin hiipua. Biologinen kello tikittää, vaikka kolme pellavapäätä ei koskaan tilauksessa ollutkaan.
Ja sitä minä pelkään – katkeruutta.
Kukaan teistä armaat kohtalotoverit ei voi minulle luvata herra oikean saapumista kotiovelle, baarijonoon, Tinder-matchiksi tai miksikään muuksi. Kukaan ei voi luvata. Sehän on tässä tarinan vaikein osuus. Se aiheuttaa minussa pakokauhua ja se armaat ystävät, ei ole kaunista katsottavaa. Se paistaa silmistä, olen kuin peura ajovaloissa ja kuka nyt pakokauhuista ”kaikki mulle heti ja nyt” -tyyppiä haluisi deittailla?
Ja mitä sitten kun on väsynyt kaikkeen pelailuun, kissa ja hiiri -leikkeihin, ja odottaa sitä oikeaa, jääkö siinä kohtaa elämä elämättä, kun pelkää tulevaa, joka parhaimmillaan on se sielunkumppani, jonka kanssa voisi vaikka valloittaa maailman?
Tai pahimmillaan se on minulle yksinäinen elämä, keski-ikäistyvä nainen, joka viinilasin edessä itkee, että oli minullakin unelma – kumppani.
Pitkään olin sellainen sinkku, että nielin ylpeyteni, enkä itkenyt sinkkuuttani tai sitä faktaa, että en halunnut olla sinkku. Nyt lähes 27-vuotiaana voin myöntää, että minusta tulee katkera, jos en tavoita unelmaani. Suurin harmini liittyy siihen, että minun unelmani eteen ei voi hirveästi tehdä töitä, se on kuitenkin sattumankauppaa ja vähän tuuriakin. Rakkauden lotto on haastava laji.
Olen kuitenkin päässyt siihen pisteeseen, että voin myöntää tämän. Että en pidä sinkkuna olemisesta, että pelkään tulevaa, että pelkään katkeroitumista. Ainakin se on alku. Enää en häpeä itseäni, vaan voin vastata suoriin kysymyksiin suorilla vastauksilla. Kyllä, kyllä minä koen itseni vajavaiseksi, koska kaipaan sitä jotakuta toista. Piste, amen ja kiitos. Lähettäkää suklaata.
Voisin hakea ohjelmaan Ensitreffit Alttarilla. Toivoisin tulevani valituksi, vaikka nettikeskustelut ovat pullollaan sitä kuinka säälittävää ohjelmaan osallistuminen on, rakkauden parodiaa. Minusta se osoittaa vaan suurta rohkeutta ja tahtotilaa sekä rakkaudenkaipuuta. Että on valmis laittamaan sydämensä alttiiksi koko kansan edessä. Hulluakin. Mutta unelmiensa eteen pitää olla hullu.
Nyt vasta tiedän, että minun ei tarvitse kuunnella toisten mielipiteitä tässä asiassa.
Enkä tietääkseni vaadi toiselta aivan hirveästi. Kaikki kolme elämäni miestä ovat kaikki olleet eri puista veistettyjä, yhdistävinä tekijöinä lähinnä musiikki, pitkätukkaisuus ja no, se että he ovat kaikki ENTISIÄ rakkauksia.
Mutta siihen kolahtamiseen tarvitaan paljon. Se on mystinen hippu, joka leijailee ihmisessä, kunpa sen vain osaisi tunnistaa paremmin.
Siihen asti olen sinkku. Siihen asti, että tunnistan sen hipun, joka tuolla jossain leijailee.
Tai jos tunnistan.
Toivottavasti tunnistan.
Katkeruus alkaa K:lla.
Ps. Tämä teksti syntyi sinkkupäivänä 11.11.2017. En tiennyt koko päivän olemassaolosta, huomasin vasta kun tämä teksti oli valmis. Ironiaa?

Suhteet Oma elämä Rakkaus