Ensimmäinen pilleri

Nyt sen aloitin. Nimittäin mielialalääkityksen.

Sain masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit syksyllä 2019. Kesällä 2020 sain itseni psykoterapiaan. Lääkitystä ehdotettiin jo diagnoosin yhteydessä, mutta halusin pystyä parantamaan itseni ilman lääkkeitä, ikään kuin ”huijaamatta”. Lääkkeiden sivuvaikutukset myös pelottivat ja olihan minulla jo yksi perussairauden lääkitys plakkarissa, enkä kaivannut sen rinnalle muuta ”rasitetta”.

Terapia on nyt loppusuoralla ja se on ollut hyvä tuki, mutta en vieläkään ole kokenut parantumista. Enkä nyt asiasta viisastuneena odotakaan koskaan parantuvani, mutta koin, että lapsiperhearjen ja urakriisin keskellä pieni tuki lääkkeiden muodossa, voisi olla aiheellinen.

Masennukseni menee kausittain, mutta ahdistus on arkipäivää.

Tulin biologiseksi äidiksi noin vuosi sitten. Vauvavuosi, opintojen loppusilaukset, inflaatio (näin pienituloisena erityisesti), hätäiset keikka työt sekä töihin paluu uuteen työpaikkaan löivät ällikällä. ”Tätäkö elämä on? Näinkö vähän jää käteen? Vihaako lapseni minua aikuisena, kun joudun nyt olemaan niin paljon poissa kotoa? Onko vakituiset työt aina näin tylsiä? Olenko katkera muille koko loppuelämäni? Uskallanko lopettaa imetyksen? Onko pakko jaksaa käydä suihkussa?”.

Olin ennen melko menevää sorttia; urheilu, taide, työt, ystävät ja opinnot veivät paljon ajastani ja viitisen vuotta taaksepäin itkin jos minulla oli vapaapäivä, sillä koin olevani silloin merkityksetön. Kun elämääni uiskenteli korona-aika, nykyinen kumppani ja hänen myötään myös ihana lapsi, elämä muuttui, rauhoittui ja rajoittui, eikä paluuta menneeseen ollutkaan. Siitä eteenpäin olen myös tasapainotellut itseni kanssa ja sen kanssa kuka olen, mitä haluan, mitä minun pitäisi tehdä ja rehellisesti sanottuna, mistä helvetistä elämiseen saa rahaa ja nukkumattomien öiden jälkeen energiaa.

Nyt huomaan, että kirjotukseni laatu alkaa mennä liian lenteleväksi, ehkä parempi jatkaa myöhemmin lisää aiheesta. Loppukaneetiksi vielä; tämä on minun päiväkirjani (tosin tietyn sensuurin kanssa). En tavoittele tällä mitään, vaan haluan purkaa oloani ja kirjoittaa, sillä rakastan salaa kirjoittamista. En myöskään ole erityisen haka kieliopin kanssa, mutta ei se haittaa. En tiedä jääkö tämä blogi yhteen kirjoitukseen vai ei, mutta sekään ei haittaa. Tämä blogi on nyt minulle, minulta ja jos tätä joku muu sattuu lukemaan, niin tervetuloa tirkistelemään pääni sisään!