Kiitos kommenteista

Ensin haluan vastata ”ongelmien avaamista”- merkintää kommentoineen henkilön mielipiteeseen. Siis, eihän mielipiteeseen ole vastausta. Mutta, haluaisin painottaa, etten ryve itsesäälissä. Rivien välistä ja suoraan lauseista voi välillä huokua eräänlainen toivottomuus, mutta itsesäälistä olen päässyt yli. Jos potisin itsesääliä, en olisi valmis paranemaan. Se on tosiasia. En tiedä, vaikuttaako alistumiseni tähän tilanteeseen itsesääliltä? Sellaiseksi en sitä ole tarkoittanut, vaan juurikin niin, että nyt mennään näillä ja edetään kuten mahdollista on. Luitko vain tämän kyseisen tekstin vai blogini kokonaisuudessaan? Ensimmäisessä kirjoituksessa painotin, etten hae sääliä, enkä edes ymmärrystä, vaan tavoitteenani auttaa edes yhtä, jolla on samanlaisia ongelmia. Siinä kannassa myös pysyn. Olet  autuaalisen oikeassa siinä, että läheisilleni eniten olen aiheuttanut haittaa. Tuokin kuuluu jälkiviisauteen, joka ei tässä tilanteessa auta. Faktahan se on, ja kaikkein surullisin sellainen, mutta koska ketään ei ole kuollut, en ole aiheuttanut mitään korjaamatonta. Luottamuksen olen monelta menettänyt, mutta minulla on aikaa palauttaa se ja näyttää, että pystyn elämään tavallisen ihmisen elämää. Aikaa menee vuosia, mutta nyt olen tiedostanut sen. Elävässä elämässä ei ole taikasauvan heiluttajaa. Viimeiseksi haluan vielä kommentoida mielipidettäsi siitä, että se, kun muuntaa jonkin asian sairaudeksi, oikeuttaa tekemään mitä vain ja saa toiset ihmiset taputtamaan päätä. Pysyn kannassani, että alkoholismi, huumeriippuvuus ja peliriippuvuus ovat sairauksia, mutta ne eivät ole synnynnäisiä, ja uskon niiden lähtevän käsistä heikompiluonteisilla. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että addiktion omaavia ei tule taputtaa päähän, vaan siinä täytyy laittaa kova kovaa vastaan. Mikään addiktiosairaus ei myöskään ole tekosyy sille, miten toimii. Päinvastoin! En voi sanoa kaverin kanssa kahvilla ollessa että ”mennäänpä hiukan pelikoneelle, kato ku mun täytyy pelata ku oon peliriippuvainen”. Hah!  Katson asian niin, että ne, jotka ovat ongelmansa myöntäneet, on helpompi saada hakeutumaan hoitoon, kun taas ne, jotka eivät näe käyttäytymisessään mitään erikoista, ovat lähes mahdottomia. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa hoitoon. Mutta on kaksi eri asiaa,  hylkääkö joku sinut, vai tomerasti ja jämptisti laittaa hakemaan apua. Minunkin siskoni huusi minulle, mutta tuohon huutoon mahtui myös että hän antaa kaiken muun tuen, paitsi rahallista. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ei voi katsella mustavalkoisesti.

”Ollakseni rehellinen”- kirjoitukseen olin saanut positiivista palautetta, ainakin omasta mielestäni. Kiitos siis Vierailijalle. Mietin kysymystäsi ja sitä, kuinka vastaisin siihen. Ensin kiinnittäisin huomion sinun addiktioosi: kuinka helppo sinun on toteuttaa sitä? Omalla kohdallani oli sudenkuoppa juurikin se, kun joka paikka tarjoaa nykyään uhkapeliä jossain muodossa. Kaupoissa on veikkauspisteet, joissa kenota, lotota, ostaa arpoja. Pelikoneita löytyy huoltoasemista kauppoihin, ja niitä varten myös tehdään omia pelisaleja. Kun sitten kaikkien noiden houkuttimien jälkeen selviytyy kotiin, odottaa siellä tietokone pöydällä, jolla voi käydä jonkin nettifirman sivuilla pelailemassa. Eli ensin kartoitat tämän tilanteen. Itse olen lopettanut pelaamisen monia kertoja, joskus onnistunut siinä viikkojen ajaksi, joskus päivien, toisinaan taas sekuntien. Itselläni toimi kesäaikaan kaikkein parhaiten tuo ystäväni, joka tarkisti pankkitilini. Kerran kuussa hän soitti, annoin hänelle verkkotunnukseni salasanoineen ja hän kävi selaamassa viimeisen kuukauden tapahtuman läpi. Käteisnostoille piti löytyä selitys, koska käytännössä käteistä ei enää tarvita. Tämä todella nollasi pelieni käytön. Yhteydenpitomme tosin siis vähentyi, eikä tämä jatkunut niin kauan kuin olisi pitänyt. Eli neuvoisin sinua kertomaan jollekin addiktiosta. Jos siinä on mikään sellainen asia, joka antaa viitteen että olet palannut addiktiosi pariin, pyydä ystävääsi tarkkailemaan sitä. Silloin kun itsekseni yritin selviytyä eroon paheistani, keksin itselleni sijaistoimintaa, ajelin autolla, polttoaineeseen meni vähemmän rahaa kuin peleihin, kirjoittelin tarinoita, luin kirjoja, virkkasin…. Lähdin myös töistä samalla minuutilla kuin pääsinkin, en jättänyt mahdollisuutta jäädä pelaamaan tai raaputtamaan arpoja. Otin voimaa onnistumisista. Se oli täydellistä itsekuria yhden kuukauden ajan, mutta sitten lipesin. Olen edelleen sitä mieltä, että yksin ei onnistu. Se voi toimia hetken aikaa ja saattaa siihen turvallisuudentunteeseen, ettei tarvitsekaan kertoa kenellekään. Se on siis hieman haitallisempaa, kuin jatkuva epäonnistuminen. Tällä hetkellä minulla ei ole pienintäkään tahtoa pelata. Miehelleni kertominen oli suuri käännekohta. Tosin, sanoin että tässä olotilassa ja tilanteessa on luonnollista, että ei tee mieli pelata enää ikinä. Mutta kun asiat hieman lähtee selkenemään ja tilanne tasoittumaan, mieli muuttuu tasan tarkkaan. Sen vuoksi minulla on aika varattuna jo ammattiauttajalle. Se on kahden viikon kuluttua, eli ei yhtään liian aikaisin. Ja yritän saada ajan joka viikolle, tai edes joka toiselle. Yksi ja kaikkein paras vinkkini on, että varaa aika ammattiapuun. Kunnalliset eivät ole kalliita ja voi olla että ne ovat ilmaisia. Viimeksi jätin ammattiavun liian aikaisin kesken, nyt jo aikaa varatessani sanoin, että valmistaudun vuosien työhön. Ihminen, jonka kanssa puhuin, oli ymmärtäväinen, herttainen ja lämmin. Toisin sanoen oikealla alalla, jos tahtoo auttaa muita, se pitää myös kuulla äänessä. Hänen kanssaan oli helppo puhua. Toivottavasti tämä auttoi edes hiukan, jos haluat tarkennusta tai tietää lisää, niin kysy. Yritän myös muistella, mitä kaikkia lukuisia keinoja olen käyttänyt. Lisäksi olen muutenkin tekemässä suunnitelmaa tulevaisuuden varalle, kuinka selvitä. Kerron tänne kaiken mitä mietin.

Lopuksi pyytäisin teiltä mielipidettä. Mieheni on siis luonnollisesti pettynyt, ehkä myös vihainen, vaikka sanoo ettei ole. Hän pitää tietyn etäisyyden. Poikamme kanssa kaikki on hyvin ja pystymme keskustelemaan arkipäivän asioista. Olenkin ottanut linjakseni nyt olla hyväntuulinen ja energinen (eikä tämä edes ole esittämistä, oloni on tuhatkertaisesti parempi, kun salaisuudet eivät enää hallitse elämääni), aktiivinen ja hyvinvoiva. Tarkoitukseni ei ole osoittaa miestäni kohtaan välinpitämättömyyttä tai ylenkatsentaa, vaan olen tietoisesti välttänyt negatiivisia tunteita, ettei hän luule että yritän kerjätä sääliä tai itkemisellä saada hänet heltymään. Aktiivisuudellani olen myös halunnut osoittaa, kuinka tosissani olen parantumiseni kanssa. Olenko ottanut oikeanlaisen linjan? Mielestäni itkeminen, hiljeneminen ja seiniä pitkin meneminen olisi huomionhakuisuutta ja säälinkerjäämistä, enkä tahdo siihen alkaa. Ensimmäisinä päivinä kysyin mieheltäni, haluaako hän puhua enemmän asiasta. Hänellä oli joka kerta jotain muuta. Olen lopettanut kysymisen, etten ahdistelisi häntä, vaan odotan että hän ottaa asian puheeksi käsiteltyään sitä ensin riittävästi omassa mielessään. Olenko oikealla linjalla, teidän puolueettomien mielestä?

Kommentit (1)
  1. Moi,

    Löysin juuri blogisi. Kiitos kirjoittelusta, rehellisestä sellaisesta. Edellisestä merkinnästä näyttäisi olevan aikaa – onhan kaikki hyvin?

    Itse olen ollut useamman vuoden vedonlyöntikoukussa. Perhettä, kotia ja työpaikkaa lukuunottamatta kaikki meni ja velkaa jäi. Parissa vuodessa asiat kuitenkin korjautunevat, toivoa siis on. Taloudellisesti siis.

    Nyt olen ollut viikon!! totaalisesti pelaamatta ja ottanut yhteyttä ammattilaisiin työterveyshuoltoa myöten. Apua tuntuisi löytyvän ja puoliso on asian laidasta tietoinen myös. Uni maittaa paremmin kuin aikoihin jne.. tähän olotilaan olisi helppo ”unohtua”. Tarkoitan tällä sitä, että tuntuu hyvältä olla ilman pelien tuomaa stressiä.

    Toivotaan nyt parasta, olisi kiva kuulla sinusta..

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *