On oikeastaan aivan sama, millä koruttomalla lauseella aloitan tämän blogini. Nimi kertoo jo sisällön ja todennäköisesti moni sivuuttaa juuri sen vuoksi koko kirjoituksen niin, että ainoa ajatus joka tekstille uhrataan on ”luuseri” tai ”idiootti”. Idiootiksi tunnustaudun ilomielin, mutta koska olen aloittanut parantumisprosessin ja myöntänyt ongelmani, en koe itseäni luuseriksi. Todellisuudessa minua ei edes kiinnosta näiden ajatusten viljelijät, sillä syy, miksi aloitan tämän prosessin julkisen läpikäymisen ja omien virheiden esilletuomisen, on kokonaan muualla kuin arvostelijoiden korvien välissä. Ehkä tämä saattaa avartaa joidenkin kokonaisnäkökulmaakin, mutta todellinen syy koko ruljassin aloittamiseen on se, että haluan etsiä jokaisesta asiasta jotain hyvää. Se, että itse olen päätynyt melkein pohjalle saakka, voi olla toisen pelastus. Aion ruotia tämän tekstini kanssa kaiken, mitä muistan viimeisestä kahdesta vuodesta. Omaa käytöstäni, omia ajatuksiani sekä myös sitä käännöskohtaa, kun asia lopulta tuli niin ilmi, että enää ei mikään ole salaista. Jos yksikin ihminen tunnistaa omassa läheisessään kyseisiä oireita, suosittelen raapimaan pintaa syvemmältä. Jos joku näkee itsessään ja omassa ajatusmaailmassaan samankaltaisuuksia minun ajatusten kanssa ollessani syvimmällä suossani, hae oitis apua. Minulle ei ole mitään väliä, vaikka minusta tulisi miljoonien ihmisten naurunaihe, jos saan autettua yhtäkin ihmistä kirjoittamalla kokemuksistani.  Se yksi ainoa ihminen saa luotua epäonnistumiselleni edes yhden hyvän puolen.

Tahdon näin alkupaloiksi tarjoilla itsestäni pieniä osia niin, että ymmärrätte, että peliriippuvuus voi majailla kauniimpienkin kulissien alla. Ei se, joka istuu puiston penkillä juomassa halpiskaljaa likaisissa vaatteissa, ole välttämättä se kaikkein syntisin. Itse olen 22-vuotias äiti. Poikani on vuoden ikäinen ja olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kahdeksan vuotta. Mieheni siis on tuntenut minut hyvin kauan, eikä sekään auttanut häntä tunnistamaan minussa piilevää addiktiota. Edes se, että postimme ovat tulleet viimeiset neljä vuotta samaan osoitteeseen, ei ole paljastanut lukuisia pikavippejäni, sillä olen ovelana ollut aina häntä ennen postilaatikolla. Ja jos jotain paljastavaa olisi osunut hänen silmiinsä, olen keksinyt mestarillisen selityksen kirjeelle. Pelinarkomaniani ansiosta minusta tuli mestaripiilottelija ja totuuksien muokkaaja. Näin jälkeenpäin hän varmasti on miettinyt asioita, joista olisi pitänyt nähdä totuus, mutta selitykseni upposivat häneen. Tietystikin, jos jostakusta välittää, uskoo paljon mieluummin huononkin selityksen kuin karun totuuden.

Joku saattaa miettiä, mikä nyt on tilanteemme mieheni tai lähipiirini kanssa. Tilanne on niin tuore, että mieheni vasta sulattelee asiaa. Ilmapiiri ei ole sikäli kylmä, pystymme keskustelemaan normaalisti eikä poikamme huomaa tilannetta. Lähipiiristäni tietää tällä hetkellä muutama ihminen. Yksi, joka oikeastaan laittoi kiven pyörimään ja näin teki suurimman palveluksen, on edelleen tukena. Häneltä hain apua ja tukea kun aloin tajuta, etten nousekaan tästä suosta niin kuin valheellisesti itselleni väitin. Hän aluksi lupasi, ettei kerro kenellekään, mutta kun vuodatin hänelle tilannettani (itkin epätoivosta), toimi hän realistisesti tajusi, ettei hänen rahkeensa riitä yksinään. Hän soitti siskolleni. Järkytykseni, olotilani ja kaikki tuli ulos sillä hetkellä, kun siskoni soitti ja sanoi tietävänsä. Kaiken salailun ja ahdistuksen aiheuttama tuska purkautui lävitseni. Siskoni ilmoitti, että nyt on tullut se hetki kun miehellini täytyy kertoa. En olisi joutunut uudestaan samaan tilanteeseen, jos vuosi sitten, kun tätimme auttoi minut kuiville, olisi kerrottu. Hieno jälkiviisaus. En osaa sanoin kuvata, kuinka itkin, miten sekavasti ajatukseni kulkivat, kuinka anoin siskoltani muuta vaihtoehtoa. Tajusin samassa, että pahin pelkoni oli alusta saakka ollut, että mieheni saisi tietää ja jättäisi minut. Oikeastaan, koko jutun ydin oli siinä, etten kertonut kenellekään koska suora oletukseni oli, että kaikki hylkäävät. Siskoni huusi, että on parisuhteita, joissa on selvitty pahemmastakin, ja jos suhteemme kaatuu tähän, voi se kaatua sitten mihin tahansa muuhunkin. Sitten siskoni sanoi soittaneensa jo tädillemme, joka vuosi aikaisemmin pelasti minut. Päätettyämme puhelun siskoni kanssa, soitin tädillemme. Hänen reaktionsa oli juuri se, jota kaikilta odotin. Ymmärsin sen. Pettymys huokui äänen läpi ja se tuntui pahemmalta, kuin mikään. Kyllä hän hieman solvasikin. Kuitenkin tiesin/tiedän ansainneeni jokaisen sanan. En puolustautunut. Puhelu loppui kylmissä merkeissä ja olotilakseni jäi, ettei minulla olisi mitään asiaa sinne puolelle sukua enää. Tämän perään soitti serkkutyttöni, ihan vain kuulumisia kyselläkseen. Itsepä sitä kerjäsi. Kerroin kaiken. Hänen asenteensa yllätti; hän vakuutti, että kaikki tulee kuntoon, ettei maailma kaadu rahaan, että nyt olen oikealla polulla. Hän jopa kysyi, voiko hän lainata jotain summaa, että edes hiukan auttaisi. Lopuksi hän suositteli soittamaan äidilleen, joka myös on kummitätini. Tein työtä käskettyä. Uskon, että kummitädistäni tulee tässä parantumisprosessissa se kaikkein tärkein tekijä. Hän ymmärsi, alkoi etsiä vaihtoehtoja, lupasi auttaa siinä missä voi. Mieleni parani. Enää oli se kaikkein pelottavin hetki: kertoa miehelle. Koska olen aina ollut hieman pakenijatyyppi, jätin töihin lähtiessä miehelleni kirjeen, jossa kerroin pääpiirteet tilanteestani. Työvuoro oli tuskaa, hänestä ei kuulunut mitään. Aamulla minua pelotti mennä kotiin. Samalla olo oli kuitenkin pitkästä aikaa niin vapaa, että hengittämäni ilmakin tuntui paremmalta. Mieheni reaktio oli aavistettavissa, hän ei aluksi meinannut edes suostua puhumaan. Loppujen lopuksi sain hieman kuulla haukkumasanoja ja suhteemme jatkokin jäi epäselväksi. Mies lähti töihin. Minulle tuli asiaa hänelle, joten keräsin rohkeuteni ja soitin hänelle. Kahteen kertaan. Ei vastausta. Yllätykseni oli suuri hänen soittaessa takaisin. Sain kysyttyä asiani, jonka jälkeen vedin syvään henkeä ja kysyin, kuinka vihainen hän on. Hän kertoi, ettei ole vihainen vaan pettynyt. Ja siinä vaiheessa, jos pelaan talon alta, menee myös perheeni. Niin pitkälle en onneksi ole vielä mennyt.

Ilmapiiri kotona on vieläkin kohmeloinen, eikä mieheni ole suostunut puhumaan asiasta enempää. En aio patistaa, sillä uutinen kuitenkin on niin tuore, että hän saa aivan rauhassa käydä asiaa mielessään läpi. Siskoni, ystäväni, mieheni, serkkuni ja kummitätini eivät ole hylänneet minua. Tätini sanoista uskoin, että hän on, mutta siskoni sanoi että alkujärkytyksestään toivuttuaan hän tahtoo tietää vaiheitani. Äidillemme emme aio kertoa ainakaan vielä, sitten vasta kun tilanteet alkavat seljetä. Hän varmasti pettyy, olihan hän viime kierroksella mukana ja uskoi myös parantumiseeni. Olen nyt saanut varattua itselleni ajan velkaneuvontaan sekä psykiatrille, jonka kanssa alamme purkaa tilannettani. Tällä kertaa en muutaman kerran jälkeen jää uskoon että nyt olen terve. Nyt tiedän, että käyn hoidossa monta kertaa, vähintään vuoden, enkä vielä silloinkaan voi kokonaan lopettaa. Peliriippuvaisuus on sairaus kuten alkoholismi ja huumeriippuvuuskin. Itse oikeastaan toivon, että olisin mieluummin sairastunut jompaan kumpaan viimeksi mainituista, sillä ne olisi huomattu paljon helpommin ja niistä jopa olisi ohjattu hoitoon. Minä killuin itse ripustamassani narussa. Nyt kun olen leikannut sen narun poikki, huomasin yllätyksekseni jääneeni henkiin pudotuksesta. Kolhuja tuli, ja niiden parantaminen vie aikaa. Mutta aion parantaa ne. Ja jos tuuri käy, saan otettua kiinni muutaman, joka yrittää tiputtautua narun kanssa.

Jatkoa seuraa, sillä tämä on kokoaikainen, jokapäiväinen prosessi. Nyt vielä olen siinä tilanteessa, että joka sekunti mietin huoliani, mutta ainakin omatunto on kevyempi nyt, kun voin olla rehellinen itselleni. Eikä taustatiedot tai olotilatkaan jääneet tähän. Kirjoitan varmaan joka päivä lisää, aina kun siltä tuntuu. Se auttaa minua ja kuten monesti olen jo maininnut, toivottavasti myös muita.