Vastaus edellisen kommenttiin

Tämä aihe on niin laaja, että katsoin paremmaksi kirjoittaa suoraan blogiin kuin vastata pelkällä kommentilla.

Vierailija oli oikeassa siinä, ettei läheistään saa vaatia elämään kärsimyksessä. Kuinkahan selittäisin oman kantani niin, etten kuulostaisi ristiriitaiselta… Otetaan vaikka oma tilanteeni esimerkiksi. Minulla kuitenkin on VAIN raha- asiat huonosti. Raha- asiat eivät ole syy itsemurhaan, vaikka kuinka tuntuisi että tie on pystyssä. On monia, joilla on lähes miljoonien velat, mutta nämä elävät silti. Nyt esille nostettu koulukiusaaminen on raadollista, enkä väheksy näiden kiusattujen tuskaa, olen itsekin ollut kiusattu. Mutta jos kerrot ongelmat ääneen ja löytyy edes yksi, joka välittää ja haluaa auttaa, kertoo että elämässä on edes jotain hyvin. Ero, tai jokin muu suuri elämänmuutos saa monet raiteiltaan.  Suurin ongelma on varmasti asian julkituominen, kun pelkää tulevansa kokonaan hylätyksi. Mutta jos vaihtoehtona on itsemurha, eikö kannattaisi koittaa myös sitä toista vaihtoehtoa? En tarkoita, että läheistään tulisi vaatia elämään tuskan keskellä loppuun asti, mutta se, mikä se tuska on ja minkä aiheuttamaa, tulisi selvittää. Olen  itsekin sanonut, että jos joskus neliraajahalvaannun niin että olen vain muiden taakkana ja oman pääni vanki, en aio jatkaa elämistä. Olen myös kirjoittanut paljon eutanasian puolesta. Nämä asiat eivät kuitenkaan kulje käsi kädessä. Lisäksi yritän omien ongelmieni keskellä ajatella niitä, jotka ovat kuolemansairaita ja joille on annettu heikko, mutta olemassaoleva paranemisennuste. He taistelevat, koska tietävät elämänsä olevan kiinni siitä. Tunnen erään tällaisen ihmisen, enkä voi rinnastaa tilanteitamme. Muuta kuin niin, että hän on todellinen selviytyjä, koska ei ole missään vaiheessa luovuttanut tai edes valittanut. Itse valitin ja pyörittelen näitä ongelmia päässäni, vaikka kyseessä on paljon pienemmän mittakaavan ongelma. Taas kerran siis kannatan asioista puhumista. Kokemuksen syvällä rintaäänellä, ihminen elää keskellä itse luomaansa helvettiä, kun salaa asioita. Ongelmat paisuvat, tulee uniongelmat ja kaikki sivuoireet. Useimmiten päästään masennukseen asti, kunnes oikeasti on hyvin altis vahingoittamaan itseään. Ne, joiden itsemurha on jäänyt vain yritykseksi, ovat saaneet ammattiapua ja päässeet uuteen alkuun. Nyky-yhteiskunnassa näin ei tosin aina käy. Tai sitten juuri itsemurhayrityksen avulla alkaa saamaan oikeanlaista tukea ja apua.

Mielipiteeni saattaa olla sekava. Mutta on hyvä, että jokin ajatukseni herätti ”keskustelua”. Olen edelleen sillä kannalla, että jos olisin tappanut itseni, olisi se ollut maailman itsekkäin teko. Sillä, ongelmani olivat vielä pieniä. En kuitenkaan tarkoita, etteikö ihminen, jolla ei ole paranemismahdollisuutta sairaudesta, joka tappaa hitaasti, olisi oikeus kunniakkaaseen lähtöön haluamallaan tavalla. Enkä tahdo mielipiteelläni loukata ketään, päinvastoin. Niin kauan kuin elämässä on edes yksi, joka välittää, tai yksi joka saa hymyn huulille, kannattaa yrittää. Ja niin vaikeaa kuin se puhuminen olisikin, niin suosittelen yrittämään sitä. Kirjoittaa vaikka ylös ajatuksenne, olotilanne, edes pienen osan. Itse ainakin olen huomannut kirjoittamisen toimivan paremmin kuin puhumisen. Puhumaankin pystyn, mutta alkujää on helpompi murtaa tekstin kanssa.

Kiitos kommentoijalle mielipiteestä.