Kahden kulttuurin parisuhde

Joillekin puolison saaminen tai hankkiminen toisesta kulttuurista on unelma ja jotain ihailtavaa. Uskon, että suurimmalle osalle se on vain sattumaa ja rakkautta. Toki erilaisuudessa ja esimerkiksi puolison erilaisessa tavassa huomioida sinut voi olla jotain eksoottisen ihanaa ja parisuhteeseen päädytään osittain siksi.

Minä olen matkustellut paljon ja asunutkin ulkomailla muutamaan kertaan. Nykyisen aviomieheni tapasin kuitenkin ihan vaan töiden kautta Suomessa. Enkä usko, että kansallisuudella oli tilanteessa juuri mitään merkitystä.
 

Pohjois-Italialaisessa kulttuurissa on paljon samaa kuin suomalaisessa tai Keski-Eurooppalaisessa esimerkiksi työmoraalin suhteen. Lisäksi monella tavalla taustamme ovat samanlaisia; olemme maalta kotoisin, tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä ja olemme molemmat korkeasti koulutettujatoisin kuin omat vanhempamme. Erojakin tietenkin on paljon.
 

Isoimpina eroina kuitenkin pidän persoonallisuuseroja tai juuri omassa perheessä ja yhteisössä opittuja tapoja ja arvoja. Nämä voivat vaihdella paljon, vaikka puolison valitsisi naapuritalosta. Lisäksi nämäkin tavat ja arvot voivat muuttua ja kehittyä ajan ja kokemuksen myötä. Kaksi kulttuuria omassa perheessä auttaa kehittämään ja arvioimaan omaa toimintaa erilaisin silmin heijastamalla niitä toisen kulttuuriin ja tapoihin. Arkeen ja omaan toimintaan voi löytyä uusia tapoja toimia toisesta kulttuurista tai niiden perusteella voi luoda täysin omat tavat toimia. Tämä toimii varmasti samalla tavalla myös, vaikka puoliso olisi saman kulttuurin sisältä.
 

Eroavaisuuksissa tärkeää on luonnollisesti se, miten niihin suhtautuu ja haluaako erimielisyyksiä ratkoa yhdessä. Halutaanko rakentaa yhteistä elämää ja kulttuuria vai pidetäänkö ne erillään? Arvostetaanko toisen erilaista taustaa vai koetaanko se uhkana? Luonnollisesti on hetkiä, väsymystä tai muuten pahaa oloa, jolloin monet yksinkertaiset ja helposti ratkaistavissa olevat asiat kokee uhkana. Jos kuitenkin pääasiassa puhalletaan yhteen hiileen, kahdenkulttuurin parisuhde toimii.
 

Itse keksin ainakin muutaman ongelmakohdan kahden kulttuurin parisuhteesta, vaikka yhteiseen hiileen puhallettaisiinkin arjessa ja lasten kasvatuksessa. Yksi huomioitava seikka on se, että puoliso ei tiedä mitään siitä, millaista oli kasvaa 1980-luvulla Suomessa tai olla teini 1990-luvun Suomessa ja pikkukunnassa. Toisaalta en minäkään tiedä, millaista oli olla lapsi ja nuori Italian pikkukylässä. Toki jotain olen oppinut, mutta itse en sitä ole kokenut. Yhteistä historiataustaa ei siis ole. 

Toinen asia on se, että joudun toimimaan projektipäällikkkönä arjessa, koska elämme minun kotimaassa. Minä olen vastuussa monista asioista esimerkiksi virastojen, neuvoloiden ja vaikkapa auton korjauksen suhteen. Mieheni hoitaa esim. autojutut yleensä, mutta talvella tarvittiin vakuutusilmoitusta ja uuteen korjaamoon soittelua useampaan kertaan. Ja nämä minä sain hoitaa. Lisäksi kaikki lomakkeet Kelaan, vakuutuksiin, päiväkotiin tai muuhun vastaavaan liittyen on minun vastuullani. Toki asia olisi varmasti päinvastoin, jos eläisimme vakituisesti täällä toisessa kulttuurissa.

Itse olen kuitenkin valintani tehnyt. Vaikka voisi stereotypioiden perusteella kuvitella toisin, osallistuu mieheni arkeen, kodinhoitoon ja lasten kasvatukseen enemmän kuin monen tuttavani suomalainen mies. Toisaalta toisten parisuhteista ei voi tietää ulkopuolisena mitään. Itse olen omastani onnellinen. Olen onnellinen, että olen löytänyt rinnalleni rakastavan miehen, jonka kanssa haluamme tehdä kaikkemme, että parisuhteemme jaksaa ja lapsemme saavat rikkaan ja turvallisen kasvuympäristön. Puolisoni on myös paras ystäväni ja hänen kanssaan jaamme kaiken ja tuemme toisiamme tarvittaessa.