Luin tai tietenkin kuuntelin Kiira Korven elämästä kertovan kirjan Kiira Ehjäksi Särkynyt (Jere Nurminen 2018). Kirjassa Kiira kertoo kipeästä kasvutarinastaan. Siitä, miten hän suorittaa asioita, asettaa tavoitteita ja suorittaa itsensä niihin vaikka väkisin.

Hänelle herätys tämän kaltaisen ajattelutavan ongelmista tuli kuitenkin ajan ja epäonnistumisten myötä. Hän on hiljalleen ammattilaisurheilijauransa jälkeen oppinut suhtautumaan myötätuntoisemmin itseensä ja myös muihin. Kovan tahtonsa ja päämäärätietoisuutensa avulla hänestä alunperin tuli huippuluistelija. Hän ei suinkaan juniorina ollut lahjakkain luistelija.

Kiira on älykäs. Se ei jää epäselväksi. Mietin, miten moni muu elää elämäänsä suorittaen, miettimättä tarkemmin, mitä oikeasti haluaa. Jos Kiirasta ei olisi tullut huippuluistelijaa, hän olisi suorittanut kauppatieteen opinnot loppuun loistavin arvosanoin. Hän olisi päätynyt mahtavalle uralle, mutta olisiko tämä ollut se, mitä hän halusi.

Ehkä hän, kuten moni muukin, olisi jossain vaiheessa elämäänsä huomannut virheensä ja muuttanut elämänsä suuntaa. Olisi opiskellut uuden ammatin, tai edes suunnannut uraansa uudelleen. Tai sitten ei. Uskon, että ympärillämme on monia, jotka syystä tai toisesta ovat päätyneet nykyiseen asemaansa pohtimatta tarkemmin, mitä oikeasti elämältään haluaa.

Itse olen esimerkki tästä jossain määrin. Minä olin asiaa pohtinut ja suuntautunut opinnoissakin eri alalle, mutta valmistumisen jälkeen tarvitsin töitä ja päädyin alalle, jota en ollut opiskellut. Syy, miksi en tuota alaa ollut opiskellut, oli yksinkertainen: se oli mielestäni tylsää. Ensimmäinen työni oli määräaikainen pesti, jonka jälkeen nuorena yksinelävänä asuntolainaisena tarvitsin uusia töitä heti. Ja sain seuraavan työn samalta alalta. Kolmannessa työssäni pääsin yhdistämään haluamaani alaa ja aiemmin tekemääni alaa. Viihdyin siinä tehtävässä pitkään, vaikka yrityksen arvot ja johtamiskulttuuri eivät itselleni sopineetkaan ja omaa kehittymistäni tukeneetkaan.

Itselleni olisi voinut olla loistava ura tuon alan parissa, johon ajauduin. En vaan koskaan löytänyt siihen innostusta ja intohimoa, enkä siis siinä koskaan loistanut. Olin hyvä ja samalla tiesin, että pystyn parempaan. Hain vikaa organisaatioista, esimiehistä ja yrityskulttuurista. Eivät nekään tietenkään täydellisiä ole olleet missään näistä kokemuksistani, mutta kyllä se suurin ongelmani olen ollut minä itse. Uskon, että pääsen loistamaan, kun olen työssä, josta myös innostun.