Muutokset elämässä aiheuttavat jonkinlaista pelkoa tällä hetkellä. Muutokset eivät yksittäisinä ole pelottavia, mutta niiden tuntemattomuus ja lukematon määrä saavat epävarmuutta aikaan.

Itse en ole epävarmuuden sietäjänä hääppöinen, mikä aiheuttaa ”ongelmia”. Kun en tiedä tulevasta, tulen alakuloiseksi ja epävarmaksi itsestäni. Soppaan tuo oman lisämausteensa se, etten ole kovinkaan hyvä puhumaan omasta alakulostani. Lisäksi olen oman ystäväpiirini ensimmäinen isäkokelas, joten on vaikea löytää sielunkumppania, jonka kanssa voisi ”sparrailla” tunteita. Jäljelle jäävä varteenotettava keskustelukumppani on äitikokelas, jolla nyt sattuu olemaan luonnollisista syistä parempaakin ajateltavaa kuin minun mielen koukerot.

Tänään rohkaistuin kertomaan äitikokelaalle alakulostani ja sain samantien aikaan itselleni huonon omatunnon. Onko minulla todella oikeutta vaivata häntä? Olisiko minun nyt vain syytä purra hammasta sekä lopettaa valittaminen ja  murehtiminen?

Uskon raskauden ja vanhemmuuden muuttavan meidän molempien arkea enemmän kuin nyt osaan kuvitellakaan. Arjen onnellisuuden kannalta on opittava nauttimaan pienistä asioista. Lapsi tuo kyllä onnea mukanaan ison läjän. En kuitenkaan väitä, ettenkö jäisi kaipaamaan joitakin asioita ajalta ennen raskautta ja lasta. Niitä asioita on varmasti toteutettava jo nyt hieman pienemmissä määrin kuin ennen.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, olen omaksunut nyt hieman erilaisen roolin kuin ennen raskautta ja nyt tuntuu, että olen uppotunut hieman liian syvälle roolileikkiin. Minulla on muitakin tehtäviä kuin koittaa auttaa äitikokelasta selviytymään pahasta olostaan. Ennen kuin voin täyttää uuden roolini kunnolla, on minun varmistuttava siitä, että itse selviän muutosten aiheuttamasta epävarmuudesta ja pidän huolen itsestäni.