Viikonloppu meni taas opetellessa. Kuten jo aikaisemmin kirjoittelin, on huomioiminen uudenlaista tässä vaiheessa raskautta.

Olin itse päättänyt ja luvannut tyttöystävälleni, että hän tulee aina olemaan ensisijaisesti minulle rakastettu, eikä suinkaan lapseni äiti. Olin koittanut kohdella häntä samalla tavalla kuin ennen raskautta, mutta viikonloppuna sain varmuuden sille, että aivan samalla tavalla ei voi jatkaa. Toisen ollessa todella huonovointinen (jatkuvaa oksentelua), ei häneltä voi odottaa minkäänlaista huomiota minun suuntaan. Koska olin päättänyt kohdella häntä aivan kuten ennenkin, olin ainakin alitajuisesti odottanut samaa häneltä. Tämä aiheutti tiettyä tuskastumista ja asia kärjistyi perjantaina siten, että kirosanat ja muut pahat sanat vaihtoivat omistajiaan melko aktiivisesti. Riitelyn seurauksena seuraava yö meni ankaran pohdinnan parissa. Pohdinta ei kuitenkaan mennyt lainkaan hukkaan, sillä tajusin, että minun on pakko muuttaa käytöstäni ja odotuksiani.

Tehtäväni juuri nyt on olla paikalla silloin kun minua tarvitaan. En voi tehdä toisen pahalle ololle mitään, mutta pystyn olemaan kuuntelevana korvana ja pitämään käytännön asioista huolta. Rakkauden osoittaminen on siis nyt erilaista. Tämän asian tajuaminen helpotti omaa oloani huomattavasti. Ymmärsin vasta nyt, että äitikokelas kyllä rakastaa minua vaikka ei haluakaan läheisyyttä minulta. Kuulostaa lapselliselta, että asian ymmärtäminen vaatii näinkin rankkaa itsetutkiskelua, mutta annan sen itselleni anteeksi sillä verukkeella, että tämä on elämäni suurin muutos ja mullistus, joka ei tapahdu ilman kasvukipuja.