EIKÖ OLISI JO AIKA MENNÄ OIKEISIIN TÖIHIN?

Kävelen kohti pomon toimistoa. Sormissa polttaa esimiehen painajainen odottamassa allekirjoitusta. Koputan oveen. Menen hermostuneena sisään ja esitän anteeksipyytävästi asiani. Pomo kohottaa kulmakarvoja ja selaa nopeasti paperit läpi. Pienen hiljaisuuden jälkeen mies katsoo minua syyttävästi: ”Ajattelitko joskus töitäkin tehdä?”

 

Paperinippu oli vuosilomien käyttöesitys sekä virkavapaan hakemiseen tarvittavat viralliset lomakkeet. Kuusi-seitsemän kappaletta kaikkiaan. Niillä perheemme pääsisi kotikonnuille sukulaisten ja ystävien luokse. Se tekisi minusta koti-isän ja äidistä perheen elättäjän. Jälkimmäinen tuntui minusta aavistuksen epämiellyttävältä.

 

Olin kasvanut ajatusmaailmaan, jossa miehen tärkein tehtävä on mahdollistaa perheen taloudellinen hyvinvointi. Mies tekee työnkuvausliikkeitä, juo kolme pannua kahvia ja pakoilee esimiestä kahdeksasta neljään. Rankka päivä. Mies ei käsittele ulostepusseja. Mies ei siirtele pölyä paikasta toiseen. Eikä mieheltä saa kulua ruuan laittamiseen kauemmin kuin sen syömiseen. Kun meidän perheemme rikkoi muotin, ajatukseni olivat ensin todella ylimieliset. Ei minun kuulu tehdä tällaista. Tämähän on naisten hommaa.

 

Palkkatyössä tein hommia niska limassa. Valvoin käsittämättömiä tuntimääriä. Stressikäyrät hyppivät taivaissa. Vastasin monen ihmisen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Kehitin järjestelmää. Minulla oli aina nälkä ja olin väsynyt. En kuitenkaan koskaan ole ollut niin uupunut fyysisesti tai henkisesti kuin yksin kotona lapsen kanssa.

 

Mutta miehet eivät sitä tajua.

 

Koti-isä. Talvisota-sukupolven ja suurten ikäluokkien miesten kirosana. Näkisittepä isäni tai isoisäni ilmeen, kun puhun arjestani. Vaipan vaihtoa ja maidon lämmitystä. Tuntuu, että niistä puhuminen on kuin raapisi kynsillä liitutaulua. Vähän väliä he kysyvät: ”Eikö sinun olisi jo aika mennä oikeisiin töihin?” Aluksi vastasin, että enkös minä ole tekemässä juuri sitä oikeaa työtä. Seurasi pitkä hiljaisuus. Enää en jaksa edes vastata kysymykseen.

 

Koti-isänä oleminen on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut.

 

Kotona ollessani silmäni ovat avautuneet. Ymmärrän avopuolisoani, kun hän puhuu uupumuksesta tai siitä, että pinna oli kireänä, kun olin poissa kotoa. Vastapainoksi hän ymmärtää, miten paljon ärsyttää tai väsyttää kovan työpäivän jälkeen tulla kotiin kirkuvan ja kitisevän perheen pariin. Ymmärrämme paremmin sitä, miten väsynyt kumpikin on, ja että toinen tarvitsee kunnollista lepoa. Mahdollisuus olla kotona on mielestäni lähentänyt meitä. Eikä tässä vielä kaikki.

 

Lapsemme on saanut jotain sellaista, mitä minä en saanut lapsena – isän. Palkkatyösä ollessani näin lastamme joka toinen viikko, koska palelin metsässä, söin lunta ja koulutin mummojen munkkihuulia. Niinäkin viikkoina, kun pääsin töiden päätteeksi kotiin, päivät venyivät kevyesti iltakymmeneen, koska maanantaina ilmoitettiin, että 60-sivuisen suunnitelman pitää olla valmiina keskiviikkona. Sitten se revittiin ja piti aloittaa alusta. Olin perheessämme kirjoilla, mutten läsnä.

 

Minusta ei tullut eikä tule isää, joka ei ole paikalla, kun lapsi sanoo isi ensimmäisen kerran, syö salaa kissanruokaa tai oppii laskemaan kuuteen. Olen se vanhempi, joka saa peitellä lapsen nukkumaan. Näin jokaisen uuden hampaan ensimmäisenä. Jos hän säikähtää tai loukkaa itsensä, hän juoksee isin syliin.

 

Tämä on sitä oikeaa työtä, sanoivat muut mitä tahansa.

 

 

 

Alkuperäinen julkaisupaikka oli Varsinais-Suomen Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivulla.