Synnyttäminen on pirun hankalaa. Enkä nyt tarkoita vain sitä fyysistä puserrusta, jossa työnnetään melonia mehupillin läpi vaan sitä, miten vaikeaa järjestelmä siitä tekee.

Asuimme Sodankylässä. Minä, avovaimoni ja kissa. Paikassa jossa upseerinkaan vesi ei jäädy. Jotta synnytys olisi tapahtunut sairaalaolosuhteissa, piti meidän matkustaa Rovaniemelle Lapin keskussairaalaan. Matkaa sinne oli 130 kilometriä eli lähemmäs 2 tuntia. Jos olisimme asuneet Utsjoella, ajomatka olisi ollut 450 kilometriä. Avovaimon muoniolaisen sänkynaapurin piti selvittää reilusti yli 200 kilometriä ennen tositoimia. Synnytysosaston käytävällä vauva kurkki jo ulos. Koska kauas on pitkä matka, poroja poukkoilee tielle ja oma auto on tuliterä 16-vuotias ruosteruoska, tarvittiin ambulanssi.

Aamuyöstä se tapahtui.

”Janne, herää. Nyt se tulee.”

”Ööööäää”, käänsin kylkeä.

”Ihan oikeasti. Lapsivesi meni.”

”Oke. Mä siivoan.”

Ambulanssi tuli, pakkasi synnyttävän avovaimon kyytiin ja meni. Minä jäin pakkaamaan kamoja. Tuntui, että pakkasin kolmen hengen viikon kenttämajoituksen.

Kissa ei mukaan päässyt, joten heitin kotiavaimet työkaverin postiluukusta sisään ja laitoin viestin ”pidä hengissä”. Herätin auton talviunilta ja suoristin nilkan. Matkalla soitin esimiehelle, etten pääse töihin, koska telkkä on lähdössä pöntöstä.

Sairaalaan oli helppo löytää. Lopulta eksyin myös oikealla osastolle. Kysyin neuvonnasta apua. Löysin oikean oven, joka oli lukossa. Soitin ovikelloa. Mitään ei kuulunut. Stressi, paniikki, pakokauhu – en pääse naiseni luo. Miksi ette avaa ovea! Pieni, pyylevä mies tuli vihdoin avaamaan oven ja katsoi pahasti. Tajusin: niin joo täällähän synnytetään. Kädet taitavat olla vähän, krhöm, täynnä.

Ota vuoronumero… Koska synnyttäjiä tuli ovista ja ikkunoista, meidän piti ”jonottaa” omaa vuoroamme saliin. Kaiken lisäksi supistukset olivat loppuneet ja synnytys vaati lopulta käynnistyksen. Akuutimpia tapauksia kuitenkin ryntäili tuskaa huutaen jatkuvalla syötöllä ohitsemme.

Lähdimme sairaalaan tiistaina seitsemän aikaan aamulla. Lapsi syntyi käynnistyksellä torstaina neljän aikaan aamuyöstä. Välissä oli majoitustiloissa käyskentelyä, filosofista pohdintaa isyydestä ja kahvilan lounasannosten hintavertailua. Lisäksi oli tuo pienimuotoinen synnytys.

Se olikin sitten aivan oma lukunsa. Olen surffannut internetin pimeälle puolelle ja takaisin, mutta en koskaan ole ollut niin shokissa kuin synnytyshuoneessa. Neuvolassa puhuttiin pehmeällä äänensävyllä, että synnytys on luonnollinen ja kaunis asia. Sitä ne eivät kertoneet, että ihmiseen tungetaan 15 metriä letkua pumppaamaan ämpärikaupalla kipulääkettä suoneen, että ihminen ”luonnollisesti” repeää kahtia ja synnyttää sinipunertavan lapsen lisäksi vielä kahden kilon verimötikän. Kyllä oli muuten huuli pyöreänä.

Äidistä ja lapsesta huolehdittiin koko ajan, mutta isä jäi oman onnensa nojaan. Terve, ei-synnyttävä osapuoli kykenee huolehtimaan itsestään, mutta odottavan aika on pitkä varsinkin, kun jää välitilaan kimpoilemaan epävarmana sairaalan käytäville. Koin, että sairaalassa olin tiellä, mutta kotiinkaan ei voinut lähteä. Ilman sairaalan majoitusta kauhuskenaario olisi ollut valmis.

Kun lähellä olevia, pieniä synnytysosastoja lakkautetaan, pitää ottaa huomioon pitkän matkan tuomat sivuvaikutukset koko perheeseen: kuljetus, majoitus, ruokailu. Päivystysasetus voi viedä monta perhettä vaikeaan tilanteeseen. Pahin vaihtoehto on matkasynnytys, jonka todennäköisyys kasvaa matkan pidentyessä, jos sitä ei oteta huomioon. Entä riittävätkö ambulanssit, jos raskaana olevia kiidätetään tuntikausia suuriin keskussairaaloihin ponnistamaan juhannustaikojen seurauksia maailmaan? Entä riittääkö henkilökunta? Ehkä paperilla. Avovaimoni vastaanottanut kätilö oli hälytetty Rovaniemelle lainaan Kemistä.

Jäin ihmettelemään, miksi resurssitehokkuuden nimissä aiheutetaan lisää epävarmuutta ja epämukavuutta jo valmiiksi vakavaan tilanteeseen. Todennäköisesti juuri keskittäminen aiheutti ruuhkaa osastolla. Ainakin minulle tuli sellainen olo, että olimme osa jättimäistä liukuhihnaoperaatiota, jossa sairaalan henkilöstö joutui tehokkuuden nimissä karsimaan myös inhimillisestä käytöksestä. Hoitajat tekivät kaikkensa, mutta kovassa kiireessä he eivät pystyneet antamaan yksittäisille pariskunnille sitä hoitoa, minkä he olisivat ansainneet.

Alkuperäinen julkaisupaikka oli Varsinais-Suomen Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivulla.