Toivepostaus 1
Vierailija ehdotti, että kirjoittaisin hiukan sairastumiseni taustoista, tai ”miksi olet sairastunut”. Sama vierailija myös kysyi, että ”Mitä tekisit elämässäsi, jos periaatteessa kaikki olisi mahdollista?” ja ”Kuinka olet tähän mennessä kokenut parantuneesi?”
Nyt siis kirjoitan näistä asioista. Tästä tulee vaikeaa, sillä menneisyyden pukeminen sanoiksi ja lauseiksi on vaikeaa ja se tekee kipeää.
Olen vasta alkanut tehdä eräänlaista ”taustatutkimusta” itsestäni. Olen soitellut mm. Pelloon entiselle koulupsykologille. Hän lähetti minulle tietoja, joita tarvitsin. Valitettavasti hänellä oli vain 5-vuotis tarkastuksestani olemassa tietoa. Jos siinä luki asioita, jota pätevät vielä tänäkin päivänä. ”Sanna-Mari on normaalirakenteinen tyttö, jolla on selvästi paljon huolia”. ”Hänen epävarmuutensa näkyy selvästi. Onko se sitten huono itsetunto vai mikä”. ”Selvää kuitenkin on, että Sanna-Marilla on jokin asia elämässä huonosti”. Luettuani tuon tekstin ja juteltuani hänen kanssaan tajusin, että ongelmani tosiaan alkoivat jo lapsena. Muistan ala-asteelta ja lapsuudestani oikeastaan vaan negatiivisia asioita. Koulukiusaamista ja koulukiusaajana olemista. Olen aina myöntänyt olleeni koulukiusaaja. Minusta muotoiltiin sellainen. Minut jätettiin yksin menetelmällä ”Hei ei olla ton Sannan kassa” ja siksi muutuin ihan mahdottoman ilkeäksi. Olin siis koulukiusattu sekä koulukiusaaja. Olen puhunut monien ihmisten kanssa (silloisten ala-aste kavereiden kanssa) tästä asiasta ja he ovat kertoneet minulle paljon. En ollut vainoharhainen luullessani, että minut jätettiin tahallaan yksin. Minulle kerrottiin, että se oli totta.
Olin aina erilainen, eivätkä muut ymmärtäneet minua. Minulla epäiltiin AD/HD:tä ala-asteen aikoihin. En yhtään ihmettele miksi. Olin selvästi ylivilkas. Olin aggressiivinen ja äkkipikainen. (Jos suutuin tarpeeksi, kävin ihmisiin ja luokkatovereihini käsiksi.) Äänekäs ja rauhaton. Enkä siis yhtään ihmettele, miksi muut välttelivät minua. Minuun piti tutustua kunnolla, ennen kuin kanssani voisi olla ystävä. Se vaati oman aikanasa. Minusta joko tykättiin tai sitten minua vihattiin. Valitettavasti tässä tapauksessa en saanut mahdollisuutta. Syrjintä ja kiusaaminen muutti minua kokoajan huonompaan suuntaan. Pian ulkopuolinenkin pystyi näkemään selvän jaon: Minä vs. muut oppilaat. Enkä tarkoita vaan omaa luokkaani, vaan jokaista oppilasta. Meidän ala-aste oli erittäin pieni. Koko koulussa oli vain 50-60 oppilasta. Ala-asteella huomasin myös kiinnostukseni tyttöihin, joten sekin tuotti omat ongelmansa. En ole koskaan ollut ujo, joten näytin kyllä kiinnostukseni heti. Ehkä se on vähän huono juttu 11-vuotiaana.
En muista tarkkaan, mutta terapian aloitin 8-9 -vuotiaana koulukiusaamisen takia. Yksinäisyys teki minusta masentuneen lapsen. Muistan Liisa-nimisen terapeutin/psykologin (tai jonkun vastaavan) pyytäneen minua laittamaan merkkejä pelilaudalle, jossa luki mielialoja. Muistan siirtäneeni nappuloita kohtiin ”masentunut”, ”surullinen”, ”epätoivoinen” jne.
Minua harmittaa kun tuhosin ala-aste aikoijen päiväkirjat yläasteella. Halusin hävittää kaikki pahat muistot ja poltin päiväkirjat. Muistan niistä hämärästi, että kirjoitin paljon kuolemasta. Ja lauseen: ”Miksi en voi olla kuten muut?” tai ”Mikä minussa on vikana?”.
11-vuotiaana masentuneisuus ja koulukiusaaminen meni yli ja minulta loppui voimat. Aloin viillellä itseäni. Niin nuorena. En edes ollut kunnolla kehittynyt teini-ikään ja olin jo tarttunut puukkoon/mattoveitseen/neuloihin. Muistan kaikki ne päivät. Palasin koulusta kotiin ja aloin itkeä. Etsin lähimmän terävän esineen ja viilsin itseäni. Päästin pahan olon verenä ulos. Siltä se tuntui. Rauhoituin pian sen jälkeen ja tunsin hetken aikaa tyytyväisyyttä, raukeutta. Ja sitten tajusin jääneeni koukkuun, pahasti.
Kirjoittamisesta tuli ala-asteella jo minulle pakotie. Kuten myös lukemisesta. Kirjoitin paljon tarinoita ja runoja paetakseni todellisuutta.
Tuossa on nyt jonkin verran taustaa tälle kaikelle. Uskoisin tuon kaiken vaikuttaneen asioihin paljon. Nykyään ajattelen, että olen ihan helvetin vahva kun jaksoin kaiken tuon ja niin paljon muutakin. Olen edelleen tässä. En ole vielä luovuttanut.
Jos elämäni voisi olla millaista tahansa.. Mitä minä haluaisin? Yksinkertaisesti: Onnellisuutta, rakkautta, tasapainoa ja hyväksyntää.
Miten koen tähän mennessä parantuneeni?
En oikeastaan koe parantuneeni vielä ollenkaan. Minun täytyy joskus kirjoittaa teille viime vuodesta kun olin osastolla kaksi kuukautta. Se auttoi minua jonkin verran ja auttoi ymmärtämään epävakauttani.
Palataan taas pian.
♥: Sanna-Mari
P.S. Toivoisin, että kertoisitte minulle, mitä ajatuksia tämä teksti teissä herätti? Millaisia lapsuusmuistoja teillä on?