Ajatus parantumisesta pelottaa (varoitus: ei herkille)

Tämä kuva kuvaa hyvin millaista on parantua. Lisäisin itse tuohon pari askelmaa lisää. Epäonnistumisia ja takaisin kääntymistä, sillä tämä kuva näyttäisi sen olevan paljon helpompaa mitä se todellisuudessa on. Olen kokeillut parantumista ja päässyt lähes ylös asti, mutta jokin nakkasi minut takaisin alas ja nyt aloitan alusta. Se oli vaikeinta ja kivuliainta mitä olen koskaan joutunut tekemään. Ensimmäinen askel oli pelottavin. Suurin muutos piti tapahtua siinä. Päätös parantua nimittäin. Ja se on ihan oikeasti helvetin vaikeaa. Muistan ne kauheat määrät kyyneliä, paniikkikohtauksia ja pelkoa, ennen kuin otin edes ensimmäistä askelta. 

Nyt on aika lähteä uudestaan yrittämään. Kovemmin.

Tähän mennessä mitään konkreettista ei ole tapahtunut. Olen pelännyt ja itkenyt ja tehnyt henkisiä valmisteluja, mutta tuntuu, etten pysty tähän. Minulla on paha tapa antaa itselleni tasan kaksi vaihtoehtoa. Ja valitettavasti se toinen vaihtoehto on aika äärimmäinen. Joku teistä saattaakin jo arvata mitä tarkoitan. Se on valitettavaa ja surullista, että se edes käy mielessä, mutta se on sellainen asia, mitä pohdin lähes päivittäin. 

Toisinaan se tuntuu helpolta ja lohdulliselta, eikä yhtään pelottavalta. Toisinaan se pelottaa, mutta ei samalla tavalla kuin parantuminen. Kuolemanpelko hävisi aikoinaan. En enää pelkää sitä ja se on pelottavaa. 

 

”One of the scariest feelings in life is when you realize you aren’t afraid to die. You don’t look when you cross the road anymore. When you take pills you take however many come out. You’re not afraid when you hear those creepy creaking noises in your house anymore, because you hope they’ll get you. You seek out dangerous things, because you want to die. You stop caring about yourself, totally and completely. Nothing about you matters anymore, and at some point you look at yourself and become scared of yourself. Because you’re a monster, one who only hurts itself. And that’s scary.”

Tuohon tekstiin törmäsin ensimmäisen kerran joskus pari vuotta sitten. Jo silloin se tuntui osuvalta. 

Kaipaan sitä, että pelkäsin kuolemaa.

Ajatus parantumisesta pelottaa enemmän kuin kuolema. Siitä pitäisi päästä eroon. Kuoleman pitää pelottaa. Ihmisellä on vain yksi mahdollisuus elää. Yksi ainoa elämä. Miksi minä olen niin valmis heittämään sen pois?

Tunnen arvottomuutta ja mitättömyyttä. Usein kuulen itseni sanovan, että ”ei kukaan välittäisi” tai ”se olisi kaikille helpompaa”. 

Parantuminen on taistelu, jonka voittamiseen tarvitaan enemmän kuin uskottekaan. 

Seuraavassa postauksessa ajattelin puhua vähän siitä, miten ihmiset ajattelevat, ettei masennus ole niin vakava sairaus. Ja siitä, miten masennusta verrataan syöpään.

♥: Sanna-Mari

P.S.

Tämä biisi on kuin suoraan minulle/minusta:

Haluat pois,
et silti tiedä missä hyvä ois,
ja peität kaiken
Mitä mä teen,
jos näkisin ees yhden kyyneleen,
niin kuivaisin sen

Sä kerroit että päivänvalo pelottaa,
ja silti valvot yösi,
etkä unta saa,
en osaa auttaa

Kai ehjin siivin,
me vielä joskus liidetään,
alhaalla jossain,
nukkuu kaikki muut
Kukaan ei löydä
pimeyteen meidät merkitään,
saa salaisuuden
sysimetsän puut

Sisällä on,
sinussa vesi raskas,
rannaton,
se tahdotonta
liikuttelee,
kun vuorovesi nousee tai laskee,
vie onnetonta,
kun en saa sua kiinni aina pelkään vaan,
sun satuttavan itseäsi uudestaan,
enkä voi auttaa

Kai ehjin siivin,
me vielä joskus liidetään,
alhaalla jossain,
nukkuu kaikki muut
Kukaan ei löydä
pimeyteen meidät merkitään,
saa salaisuuden
sysimetsän puut