Alun jatko

Edellisessä postauksessa kirjoitin yleisesti kahdesta minun elämääni liittyvästä sairaudesta. Tähän aion nyt kertoa tarkemmin ja omakohtaisemmin millaisia nuo sairaudet ovat minun elämässäni, miten ne vaikuttavat minuun ja kuinka vaikeatasoisena itse koen omat ongelmani. Vaikka tietyllä sairaudella on joitain yleisiä piirteitä, jokainen kokee ne omalla tavallaan. 

Minun elämääni eniten vaikeuttaa sosiaalisten tilanteiden pelko. Tiedän monia ihmisiä, jotka kärsivät tästä, mutta en ketään jonka elämä olisi yhtä rajoittunutta kuin omani. Tämä on vaikeaa kirjoittaa, mutta yritän: Minä en uskalla poistua kotoani. Niin. Käyn silloin tällöin pihalla. Viemässä roskat tai muuten vain kävelemässä. En kuitenkaan mene kovin kauas. En uskalla. Heti kun poistun mukavuusalueeltani saan paniikkikohtauksen. Ja ne ovat pahoja.

Ei ole helppoa pelätä päivittäin niinkin arkisia asioita kuten kaupassa käyminen. Itsehän en sitä enää harrasta. Tosin, nyt olen päättänyt yrittäväni kovemmin kuin koskaan. Aion PARANTUA tästä vaikeasta ja ahdistavasta sairaudesta, fobiasta.

Autossa istuminen on yksi vaikeimpia asioita. Olen jumissa pienessä tilassa, enkä voi milloin tahansa vaan hypätä ulos. Se voisi olla syy siihen, miksi vältän sitä kaikin mahdollisin keinoin.

Tällä viikolla pitäisi päästä lähtemään vanhempieni luo n. 15km päähän. Ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä automatkasta. Liukkaat tiet, ihmisiä. Ihmiset. Siinä on jälleen yksi niin pelottava asia. Tuntemattomat ihmiset lukevat ajatukseni ja tietävät minun ahdistuksestani, pahasta olostani. Olen siitä varma. Ja siitä alkaa paniikki jälleen.. Ja ihmiset nauravat minulle.
Ei. Tuo ei ole totta. Tuosta ajattelutavasta täytyisi päästä eroon ja pian. Miksi kukaan nauraisi minulle? Paniikkikohtaukset eivät ole naurunasia, eiväthän?

Sitten tämä ihana epävakaa persoonallisuushäiriö. 

Tämä on huomattavasti vaikeampi selittää. En ole koskaan kirjoittanut asiasta, mutta yritän. Itsessäni huomaan tuon epävakauden ilmenevän esim. impulsiivisena käytöksenä. Minä hermostun nopeaa, mutta rauhoitunkin nopeasti. Kun olen vihainen niin olen todella vihainen. Kun olen surullinen olen äärimmäisen surullinen. Itsetuntoni on sairaalloisen alhainen. En kestä minkäänlaista negatiivista kritiikkiä. Toivon usein olevani joku toinen ja pahimmissa tapauksissa minä oikeasti kiellän itseni. Nämä asiat ovat yleisiä tässä sairaudessa.
Häpeä on varmaan yleisin tunne elämässäni. 
 

Itsetuhoisuus on minulle melkein arkipäivää epävakauteni takia. ( Tämä on vaikea aihe, joten siirrän sen seuraavaan kertaan).

Haluan, että minut hyväksytään juuri sellaisena kun olen. En voi sairaudelleni mitään. En minä ole tämä diagnoosi. Olen paljon enemmän kuin tautiluokitus. Olen ihminen. Ja vaikka epävakaasta parantuminen ei ole helppoa. Siihen ei nimittäin löydy ihmelääkettä. Se vaatii vuosien työn… Minä aion selvitä siitäkin. Aion oppia elämään sen kanssa.

♥: Sanna-Mari