Elämää osastolla
On vierähtänyt liian pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin tänne jotain. Voisin aloitella vaikka fiiliksillä. Tasapaksua. Ehkä hiukan enemmän hymyjä kuin ennen. Jaksamattomuutta. Sotkuinen asunto, sotkuinen unirytmi, sotkuiset ruokailutavat. Kaikki on vähän sekaisin, mutta olen tässä ja tuntuu pitkästä aikaa siltä, että jaksan elää.
On tapahtunut paljon sellaista, mistä en valitettavasti voi kirjoittaa julkisesti tähän blogiin. Eikä se kuulukaan kenellekään ulkopuoliselle. Ne asiat ovat tehneet päivistä hiukan raskaampia ja mustempia. Solmut ovat kuitenkin alkaneet aueta ja tunnelin päässä näkyy valoa.
Lupasin joskus kirjoittaa teille osastosta. Vuonna 2011 vietin kaksi kuukautta sairaalassa, osastolla. Heinäkuussa sain puhelun, että heillä olisi paikka minulle siellä. Muistan sen pelottavan vihlaisun rintalastan alla. Sairaala. Lukitut ovet. Hoitajia ja lääkäreitä. Lääkkeet jaetaan muovisista kupeista. Syöminen tapahtuu yhteisessä tilassa monen ihmisen kanssa. Muut osastot. Siellähän on niitä oikeasti hulluja. Noin minä ajattelin. Pelkäsin ihan kamalasti sinne lähtemistä. En kuitenkaan halunnut perääntyä. Sillä hetkellä se oli minun viimeinen pakokeinoni pahasta olosta.
Nyt kaivan esille osastopäiväkirjan. Ostin sinne vihkosen, mihin voisin purkaa ajatuksia. Sen katsominen tekee kipeää nyt, mutta tiedän, että se kaikki oli hyväksi minulle.
11.7.2011 Maanantai kello 12:33
Nyt minä olen täällä. Valkoista ja vihreää. Punainen päiväpeitto. Ihmiset tuijottavat. Minut on ahdistettu nurkkaan. Hymyilen ja tervehdin iloisesti jokaista. Kukaan ei huomaa. Itkettää.
13.7.2011 Keskiviikko kello 22:25
Minua ei ymmärretä. Minuun sattuu koko ajan. Itkettää koko ajan. Mietin lopullista luovuttamista.
16.7.2011 Lauantai kello 23:13
Katson ulos vapauteen. Auringonlasku kultaa puiden latvat ja tuuli tanssittaa oksia. Siellä odottaa oikea elämä.
2.8.2011 Tiistai kello 9:36
Pitäisi olla menossa rentoutusryhmään, mutta on liian levoton olo. Istun parvekkeella ja kuuntelen lintuja. Tässä on hyvä olla. Aurinko lämmittää väsyneitä silmiä, tuuli syleilee. On turvallinen olo. Voisin jäädä tähän ikuisesti.
Tuossa muutamia pätkiä osastopäiväkirjastani. Olkoon tämä tällainen teksti. Laitan muutaman kuvan osastoajaltani.. Millaista minun ympärilläni oli.
Osastoparvekkeet. Alin olli meidän osaston. Tuolla istuin paljon. Itkin paljon. Mietin ja kirjoitin.
Sairaalan lähellä oli junarata ja asema. Minä ja ystäväni menimme sinne usein katsomaan junien saapumista. Hän taiteili tuon hiekkaan. Oli elokuu ja oli lämmintä.
Osasto, jossa vietin elämästäni 2 kuukautta, ei ollut suljettu. Avo-osasto, täynnä erilaisia ihmisiä. Upeita persoonia. Paljon surua ja itkua. Naurua. Uusia ystäviä. Vertaistukea. Rummikub. Yazz. Tyttö, joka osasi piirtää uskomattoman eläviä kuvia. Minulla on sieltä paljon hyviä muistoja niiden huonojen lisäksi. Ajattelin koko ajan, että tulen vihaamaan siellä olemista, mutta ei. En vihannut. Ensimmäinen viikko oli vaikein. Uusia kasvoja, sairaalasänky (joka ei todellakaan ollut mukava), sisäkengät, aamuherätykset ja rutiinit. Kaikki oli niin erilaista, uutta ja pelottavaa. Mutta minä selvisin siitä. Vaikka osaston jälkeen elämäni menikin takaisin solmuun.. Osasto oli jotain, mitä tarvitsin.
because finally
after all this struggle
and all these years,
you don’t want to anymore.
you’ve simply had enough
of drowning
you want to live and you
want to love and you will
walk across any territory
and any darkness,
however fluid and however
dangerous, to take the
one hand and one life
you know
belongs in yours.