Oletteko koskaan lukeneet lusikkateoriasta?

Itse tutustuin Lusikkateoriaan vain muutamia kuukausia sitten. Se oli mielestäni nerokas ja helppo tapa selittää terveelle ihmiselle omaa väsymystään. Se lähti siitä kun kaksi ystävystä olivat syömässä. Toinen heistä oli sairas ja yritti selittää terveelle ystävälleen millaista on jaksaa päivän yli. Millaista on kun voimia ei olekaan niin kuin muilla. Hän antaa ystävälleen 12 lusikkaa ja yksi lusikka edusti aina yhtä päivän askaretta. 

”Selitin ystävälleni, että sairaan ja terveen ihmmisen välinen ero on se, että sairas ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja ja miettimään asioita, joita muun maailman ei tarvitse ajatella. Terveillä on vapaus elää elämänsä ilman valintoja, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä.

Monet aloittavat päivänsä rajattomien mahdollisuuksien kanssa, ja heillä on energiaa tehdä mitä ikinä he haluavatkaan, varsinkin nuorilla. Suurimman osan ajasta heidän ei tarvitse huolehtia tekojensa seurauksista. Selityksessäni käytin lusikoita havainnoillistamaan tätä asiaa. Halusin, että hänellä on jotakin konkreettista jota pidellä, jonka minä sitten voin ottaa pois, sillä monet sairastuvat ihmiset kokevat menettävänsä elämän joka heillä kerran oli. Jos minä olisin ohjaksissa ottamassa ystäväni lusikat pois, hän saattaisi ymmärtää mmiltä tuntuu kun joku toinen, kuten SLE, on sairaan elämän ohjaksissa.

Hän tarttui lusikoihin jännityksen vallassa. Hän ei ymmärtänyt mitä olin tekemässä, mutta ystäväni on aina valmis hauskanpitoon, joten luulen että hän ajatteli minun aloittavan jotakin hyvää vitsiä tai tarinaa kuten aina päätyessämme vakavien aiheiden pariin. Eipä hän tainnut tuolloin arvata, kuinka vakavaksi tämä todella oli menossa.

Pyysin häntä laskemaan lusikat. Hän kysyi miksi, ja selitin hänelle, että terve ihminen odottaa hänellä olevan loppumaton valikoima lusikoita. Mutta nyt, kun hänen täytyy suunnitella päivänsä, hänen täytyy todella olla tietoinen siitä, kuinka monen lusikan kanssa hän aloittaa. Se ei välttämättä ole takuu sille, etteikö hän tulisi menettämään niitä, mutta ainakin tieto siitä, minkä kanssa aloittaa, auttaa. Hän laski 12 lusikkaa. Sitten hän nauroi ja sanoi haluavansa lisää. Sanoin ei, ja sillä sekunnilla kun hän näytti pettyneeltä tiesin, että tämä peli tulisi toimimaan, vaikka emme olleet edes aloittaneet. Olin itse halunnut lisää lusikoita jo vuosia, enkä vieläkään ollut löytänyt siihen keinoa, joten miksi hänen pitäisi saada lisää? Kerroin hänelle myös, että hänen täytyy jatkuvasti olla perillä siitä, kuinka monta lusikkaa hänellä oli, eikä heitellä niitä menemään, kuten en minäkään voi koskaan unohtaa, että minulla on SLE.

Pyysin ystävääni listaamaan hänen päivänsä tehtävät alusta asti, mukaanluettuna kaikista yksinkertaisimmat. Kun hän alkoi kertomaan rutiineistaan ja mukavista menoistaan, kerroin hänelle, että jokainen niistä maksaa yhden lusikan. Kun hän hyppäsi heti ensimmäiseksi töihin lähtöä varten valmistautumiseen, keskeytin hänet ja otin häneltä lusikan. Hyppäsin käytännössä hänen kurkkuunsa kiinni ja sanoin: ”Ei! Sinä et vain nouse ylös. Sinun täytyy murtaa silmäsi auki, jonka jälkeen tajuat olevasi myöhässä. Et nukkunut yötä kovinkaan hyvin. Ryömit pois sängystä, ja sitten sinun täytyy valmistaa itsellesi syötävää ennen mitään muuta, sillä jos et tee niin, et voi ottaa lääkkeitäsi. Jos et ota lääkkeitäsi, voit yhtä hyvin luovuttaa kaikki tämän päivän sekä huomisen lusikkasi minulle nyt.” Otin nopeasti häneltä toisen lusikat pois ja hän ymmärsi, ettei ollut vielä edes pukenut. Suihkussa käyminen maksoi lusikan, kokonainen lusikka vain hiusten pesemisestä ja jalkojen sheivaamisesta. Alas ja ylös kurkottelu niin aikaisin aamulla olisi oikeastaan voinut maksaa hänelle enemmänkin, mutta ajattelin olla hieman helläkätisempi: En halunnut pelottaa häntä heti alkuunsa liikaa. Pukeutuminen oli taas yhden lusikan arvoinen. Pysäytin hänet jokaisen tehtävän kohdalla ja kerroin niistä pienistä yksityiskohdista, joita hänen tarvitsi nyt ajatella. Kun olet sairas, et vain voi yksinkertaisesti heittää vaatteita päällesi. Selitin hänelle, että päivästä riippuen jouduin ajattelemaan mitä pukea päälle. Jos esimerkiksi käteni ovat kipeät, sinä päivänä napit ovat poissa kysymyksestä. Jos minulla on mustelmia, jouduin käyttämään pitkähihaisia paitoja, ja jos minulla on kuumetta minun tuli valita villapaita jotta pysyisin lämpimänä ja niin edelleen. Jos hiukseni olivat lähtemässä minulla menisi enemmän aikaa peilin edessä näyttääkseni ihmismäiseltä, ja sitten oli vielä se ylimääräinen viisi minuuttinen jonka tarvitsin syyllisyyden tunteen poistamiseen siitä syystä, että tähän kaikkeen on kulunut jo kaksi tuntia aikaa.

Luulen, että ystäväni alkoi ymmärtää minua siinä vaiheessa, kun hän ei ollut vielä edes päässyt töihin, mutta jäljellä oli vain kuusi lusikkaa. Selitin hänelle, että hänen tuli valita loppupäivä viisaasti, sillä kun lusikat ovat poissa, ne ovat poissa. Joskus voit lainata huomisen lusikoista, mutta ajattele, miltä seuraava päivä tuntuisi vähemmillä lusikoilla. Selitin myös, että sairas ihminen elää jatkuvasti se ajatus takaraivossa, että huominen voi olla se syksyn ensimmäinen kylmä päivä, tai että flunssa iskee, tai mmikä tahansa pikkuasia, joka voi olla hyvinkin vaikea. Kerroin, että hän ei siis halua lusikoiden määrän vähevän liiaksi, koska ikinä ei voi tietää, milloin niitä saattaa tarvita. En halunnut masentaa ystävääni, mutta minun tarvitsi olla realistinen, ja ikäväkyllä pahimpaan varautuminen on jokapäiväistä elämää kohdallani.

Pääsimme loppupäivän läpi, ja hitaasti hän ymmärsi, että lounaan skippaaminen maksoi hänelle lusikan, samoin kuin junassa seisominen tai tietokoneella kirjoittaminen liian pitkään. Pakotin hänet tekemään valintoja ja ajattelemaan erilailla. Teoriassa hänen täytyi jättää asioiden hoitaminen väliin, jotta hän voisi syödä illallista tuona päivänä.

Kun hän pääsi sepitetyn päivänsä iltaan, hän kertoi olevansa nälkäinen. Tiivistin, että hänen täytyi syödä, mutta hänellä oli vain yksi lusikka jäljellä. Jos hän kokkaisi, hänellä ei olisi energiaa siivota jälkiään. Jos hän menisi ulos syömään, hän saattaisi olla liian väsynyt pääsemään kotiin turvallisesti. Kerroin myös, että vaikka en viitsinyt lisätä tätä peliimme, hän todennäköisesti olisi niin pahoinvointinen, että kokkaaminen olisi poissa kysymyksestä jokatapauksessa. Hän päätti tehdä keittoa, sillä se oli helppoa. Kerroin, että kello oli pelissämme vasta seitsemän illalla, ja jäljellä oli yksi lusikka mutta loppuilta käytettävänä. Hän voisi tehdä jotain kivaa, tai siivota jälkensä, tehdä muita kotitöitä, mutta ei kaikkea.

Näen häntä harvoin tunteikkaana, joten kun näin hänet poissa tolaltaan tiesin, että peli olisi mennyt läpi häneen. En halunnut ystäväni olevan surullinen, mutta samaan aikaan olin iloinen ajatellessani, että vihdoin joku ymmärtäisi minua edes vähän. Hänellä oli kyyneleitä silmissään kun hän kysyi minulta hiljaa: ”Christine, miten sinä oikein teet sen? Teetkö tämän todella joka päivä?” Kerroin hänelle, että toiset päivät ovat pahempia kuin tuiset: Joinain päivinä minulla on enemmän lusikoita kuin toisina. Mutta en voi koskaan poistaa SLE:tä elämästäni saatikka unohtaa sitä, vaan se on pidettävä mielessä jatkuvasti. Ojensin hänelle lusikan, jota olin pitänyt varalla itselläni. Sanoin yksinkertaisesti: ”Olen oppinut elämään yksi extra-lusikka taskussani varalla. Aina täytyy olla varautunut.” ”

Koko tekstin voi lukea täältä. 

Lusikkateorian keksi Christine Miserandino.
 

Mielestäni tuo on täydellinen tapa kuvailla masentuneen elämää. Päivittäiset askareet eivät ole meille yhtä yksinkertaisia kuin muille. Laskujen maksaminen masentuneelle ihmiselle voi olla yhtä kamalaa kuin terveelle ihmiselle pitkä työpäivä. 

Mitä mieltä te olette? Kuvaako lusikkateoria mielestänne hyvin jaksamista ja päivittäistä energiankäyttöä?