Itsetuhoisuudesta (varoitus: teksti ei sovellu herkimmille)

Tämä on vaikea aihe kirjoittaa näin julkisesti, mutta aion yrittää parhaani.

tumblr_meu7s34rqz1qd27ulo1_400_large.jpg

Itsetuhoisuuteni alkoi jo lapsuusiässä. Olin 11-12 -vuotias kun ensimmäisen kerran vahingoitin itseäni tietoisesti. Muistan olleeni koulussa ja ottaaneeni hakaneulan/harpin tai jonkun vastaavan ja hinkkasin syvän haavan käteeni. Siitä se kaikki lähti. Se helpotti minun oloani paljon. Olin usein surullinen silloin ja myöhemminkin, joten siitä tuli minulle helpotus. Fyysinen kipu korvasi henkisen. En silloin vieä tiennyt, että se olisi niin helppoa. En tiennyt miten helposti siihen jäi koukkuun. 

Itsetuhoisuuteni on jatkunut 8 vuotta. Pian voin jo sanoa, että 9 vuotta. Vahingoittaminen ei aina tarkoittanut terän tanssittamista iholla vaan toisinaan myös itsensä hakkaamista ja raapimista, nipistelyä ja muuta sellaista.

Olen 20-vuotias nyt, enkä voi sanoa, että itsetuhoisuuteni olisi ohi. Se on sellainen asia, mitä itsessäni häpeän. Siitä eroon pääseminen ei ole enää niin helppoa. Onnistuin liian kauan piilottamaan sen vanhemmiltani ja muilta ”aikuisilta”. Vasta kun itse saavutin aikuisiän sain kerrottua useimmille. Suurin osa lähipiiristäni tietävät, että teen itselleni jotain tällaista. Siitä kertominen ei ole ollut helppoa. Esimerkiksi vanhempani eivät sitä ymmärrä, enkä yhtään ihmettele. Heidän nuoruudessaan tätä  ei esiintynyt niinkuin nyt. 

Nykyään sitä on jopa muoti-ilmiönä. Nuoret tytöt ja pojat satuttavat itseään huvinvuoksi, luulevat, että se on jollain tasolla hienoa. Varoitan nyt teitä, jotka olette nuoria: Älä koskaan aloita. Et pääse siitä eroon helposti. Kehosi on pian täynnä arpia, kuten omani. Käsivarsi, olkapää, reisi, nilkka.. Paljon arpia, joita piilottelen kesät pitkien hihojen alla.

Syyskuussa on Natioal Suicide Prevention Week, jolloin minäkin osallistuin omalla kuvallani osoittamaan, että olen täällä jossain tukena sitä tarvitseville.

tumblr_ma4oaawhk61qak7v7o1_500.jpg

Tällä kuvalla osallistuin. Tarkoituksena oli 10. syyskuuta kirjoittaa ranteeseen sana ”Love” ja kertoa siten, että olet mukana. Tässä kuva omasta kädestäni. Tämä kuva on jaettu ja tykätty 22,500 kertaa. Tumblrista tämän kuvan voi löytää hakusanoilla ”suicide awareness day”.

 

Asiaa olisi taas niin hirmuisesti, että taidan suosiolla jättää tähän! Kiitos jokaiselle, joka vaivautui lukemaan ja muistakaa, että aina voit tukea niitä, jotka sitä tukea tarvitsevat. Siihen ei tarvita erillistä käskyä.

♥: Sanna-Mari

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Alun jatko

Edellisessä postauksessa kirjoitin yleisesti kahdesta minun elämääni liittyvästä sairaudesta. Tähän aion nyt kertoa tarkemmin ja omakohtaisemmin millaisia nuo sairaudet ovat minun elämässäni, miten ne vaikuttavat minuun ja kuinka vaikeatasoisena itse koen omat ongelmani. Vaikka tietyllä sairaudella on joitain yleisiä piirteitä, jokainen kokee ne omalla tavallaan. 

tumblr_mecfj5ebti1r2vd2eo1_500_large.jpg

Minun elämääni eniten vaikeuttaa sosiaalisten tilanteiden pelko. Tiedän monia ihmisiä, jotka kärsivät tästä, mutta en ketään jonka elämä olisi yhtä rajoittunutta kuin omani. Tämä on vaikeaa kirjoittaa, mutta yritän: Minä en uskalla poistua kotoani. Niin. Käyn silloin tällöin pihalla. Viemässä roskat tai muuten vain kävelemässä. En kuitenkaan mene kovin kauas. En uskalla. Heti kun poistun mukavuusalueeltani saan paniikkikohtauksen. Ja ne ovat pahoja.

Ei ole helppoa pelätä päivittäin niinkin arkisia asioita kuten kaupassa käyminen. Itsehän en sitä enää harrasta. Tosin, nyt olen päättänyt yrittäväni kovemmin kuin koskaan. Aion PARANTUA tästä vaikeasta ja ahdistavasta sairaudesta, fobiasta.

Autossa istuminen on yksi vaikeimpia asioita. Olen jumissa pienessä tilassa, enkä voi milloin tahansa vaan hypätä ulos. Se voisi olla syy siihen, miksi vältän sitä kaikin mahdollisin keinoin.

Tällä viikolla pitäisi päästä lähtemään vanhempieni luo n. 15km päähän. Ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä automatkasta. Liukkaat tiet, ihmisiä. Ihmiset. Siinä on jälleen yksi niin pelottava asia. Tuntemattomat ihmiset lukevat ajatukseni ja tietävät minun ahdistuksestani, pahasta olostani. Olen siitä varma. Ja siitä alkaa paniikki jälleen.. Ja ihmiset nauravat minulle.
Ei. Tuo ei ole totta. Tuosta ajattelutavasta täytyisi päästä eroon ja pian. Miksi kukaan nauraisi minulle? Paniikkikohtaukset eivät ole naurunasia, eiväthän?

6840585909_cbe3fac86d_z_large.jpg

Sitten tämä ihana epävakaa persoonallisuushäiriö. 

Tämä on huomattavasti vaikeampi selittää. En ole koskaan kirjoittanut asiasta, mutta yritän. Itsessäni huomaan tuon epävakauden ilmenevän esim. impulsiivisena käytöksenä. Minä hermostun nopeaa, mutta rauhoitunkin nopeasti. Kun olen vihainen niin olen todella vihainen. Kun olen surullinen olen äärimmäisen surullinen. Itsetuntoni on sairaalloisen alhainen. En kestä minkäänlaista negatiivista kritiikkiä. Toivon usein olevani joku toinen ja pahimmissa tapauksissa minä oikeasti kiellän itseni. Nämä asiat ovat yleisiä tässä sairaudessa.
Häpeä on varmaan yleisin tunne elämässäni. 
 

Itsetuhoisuus on minulle melkein arkipäivää epävakauteni takia. ( Tämä on vaikea aihe, joten siirrän sen seuraavaan kertaan).

Haluan, että minut hyväksytään juuri sellaisena kun olen. En voi sairaudelleni mitään. En minä ole tämä diagnoosi. Olen paljon enemmän kuin tautiluokitus. Olen ihminen. Ja vaikka epävakaasta parantuminen ei ole helppoa. Siihen ei nimittäin löydy ihmelääkettä. Se vaatii vuosien työn… Minä aion selvitä siitäkin. Aion oppia elämään sen kanssa.

♥: Sanna-Mari

 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä