Minua riivaa epävarmuus. On kuulemma kuitenkin varsin yleistä meillä nuorilla, akateemisilla naisilla.

Tuntuu siltä, että joku varmaan kohta huomaa. En tiedä kuka, ehkä ohjaajani. Ehkä joku muu, joka joskus lukee graduni, voi minut paljastaa. Paljastaa sen, että en ole tarpeeksi fiksu ja tarpeeksi akateeminen ollakseni maisteri.

Graduryhmässäni oli minun lisäksi neljä muuta ihmistä, jolla yhdellä oli selkeästi tavoitteena jatkaa vielä tohtoriksikin. Hänen kanssaan ohjaajani kävi hyviä keskusteluja. Itse onnistuin vihdoin  vuoden tapailun jälkeen viimeisellä tapaamiskerralla ymmärtämään mitä hänen gradunsa käsittelee. Asian ymmärtämistä aiemmassa vaiheessa olisi toki voinut helpottaa se, että olisi esim. lukenut hänen ideapaperinsa ja muut työt jotka hän oli ryhmälle palauttanut. Mutta kun vihdoin tajusin hänen aiheen, niin menin vielä sanomaan ääneen, että siis tätäkö tämä käsittelee. Siinä oli ohjaajalle mainio facepalmin paikka mutta onneksi hän jätti sen käyttämättä.

Joka kerta kun olen jotain kouluun liittyvää palauttanut, niin olen jollain tasolla ollut aika varma, että penkin allehan se taas varmaankin meni, ja hylsyä odotellessa. Näistä lukuisista henkilökohtaisista rimanalituksista huolimatta olen selvinnyt tästä yliopistopolusta hämmentävän hyvin: hylsyjä taitaa olla koko opiskeluajalta kokonaiset kaksi ja keskimäärin ihan hyvillä arvosanoilla on kitkuteltu. Mieleen tuleekin, että kuinka urpoja ne kaikki muut ovat?

Oma oppiaineeni on hyvin teoreettinen. Minä taas en ole. Olen päässyt mukaan niihin asioihin, joita oppiaineeni tutkii jo hyvin varhain opiskeluissani. Ei minua ole oikeastaan juurikaan se teoria kiinnostanut, vaan se käytäntö. Miten sovellan tätä käytäntöön, miten hyödynnän oppimaani tulevaisuudessa? Sillä välin kun oppiaineeni henkilökunta ja suurin osa opiskelijoista keskittyy tutkimaan ja miettimään mitä tapahtui 50-200 vuotta sitten, minua kiinnostaa se, mitä tapahtui eilen ja mitä tapahtuu huomenna. Kiinnostusta näihin asioihin on kuitenkin pidetty oppiaineessani vähän alempiarvoisina, ja samalla minulle on tullut tunne, että minuakin pidetään alempiarvoisena. Seminaareissa osa opiskelijoista on keskittynyt lähinnä teoreetikkojen name-droppingiin samalla kun minä olen yrittänyt ymmärtää sitä, että onko todellakin näin että asia, joka on hyvin yksinkertaista tässä tosielämän ulottuvuudessa, voidaan todellakin pukea tieteen todellisuudessa näin monimutkaisiksi lauseiksi.

Muistan, kun kerran fuksivuonna jouduin lukemaan yhtä englanninkielistä tenttikirjaa sekä sanakirjan että sivistyssanakirjan kanssa. Se oli niin nöyryyttävää, etten lopulta pystynyt lukemaan kyseiseen tenttiin lainkaan kirjastossa. Jonka jälkeen en sitten pystynyt lukemaan lainkaan koko tenttiin, ja tämä fuksivuoden kirjatentti tulikin lopulta suoritettua vasta neljä vuotta myöhemmin.

Lähimmässä ystäväpiirissäni on tällä hetkellä neljä kokoaikaista tutkijaa ja mukaan liittyy pian jälleen yksi väikkäriään aloitteleva ystäväni. Tuttavapiirissäni tutkijoita on varmaan noin 10. Mistä näitä ihmisiä tulee, ja ovatko he oikeasti noin fiksuja vai luulevatko hekin salaisesti olevansa huijareita?

Nyt kirjoitan graduani, ja mietin että mitä tapahtuu sitten kun kaikki huomaavat, etten olekaan riittävän hyvä ollakseni maisteri. Ottaako ne jo suoritetut opinnot pois? Ehkä ei sentään.