Ohjausmanifesti
Haluan kirjoittaa nyt yhdestä minulle hyvin tärkeästä aiheesta liittyen opiskeluun, nimittäin ohjauksesta. Olen opiskeluaikanani saanut osani myös ylioppilaskuntatoiminnasta, ja noista ajoista minulle on yhtenä päällimmäisenä asiana jäänyt mieleen huoli ohjauksen puutteesta ja siitä huonosta ohjauksesta mitä opiskelija ympäri Suomea saavat. Ongelma ei ole yliopistokohtainen vaan mielestäni yliopistomaailmaan yleisesti liittyvä.
Olen itse seurannut vierestä useamman ystäväni räpeltämistä läpi akateemisen viidakon ilman kunnon ohjausta. Ohjauksen puute on laitettu turhan usein opiskelijan syyksi: olisihan täällä ollut ohjausta tarjolla, mutta kun et tullut sitä milloinkaan hakemaan. Varmasti osittain kyse on ollut siitäkin, ettei opiskelija ole osannut hakea apua, mutta yhtä paljon myös siitä, että omien kokemuksieni mukaan yliopistossa ei varsinaisesti ohjausta tai apua tarjota riittävästi.
Jo heti ensimmäisellä viikolla yliopistossa olin kuullut kymmeniä kertoja puhuttavan akateemisesta vapaudesta. Puhujasta riippuen se tarkoitti milloin mitäkin: vapautta valita sivuaineet, vapautta opiskella omassa tahdissa tai vapautta kyseenalaistaa tietoa. Minun pääni käänsi tämän kaiken puheen jotenkin akateemiseksi vastuuksi, jossa opinnoistani ja valmistumisestani on vastuussa vain ja ainoastaan yksi henkilö, minä. Jos en opiskele, niin se ei ketään täällä liikuta, oli sanoma jonka minä kuulin tuosta akateemisesta vapaudesta.
Ensimmäisenä syksynä tapasin henkilökunnan edustajan, jonka oli tarkoitus toimia jonkinlaisena ohjaajana tällä minun akateemisella polullani. Tapaaminen kesti noin kolme minuuttia. Hän kysyi minulta tasan kolme kysymystä: onko sinulla koti? on. onko sinulla kavereita täällä? on. onko sinulla joku ajatus siitä mitä aiot täällä tehdä? on. Ja siinä tapaaminen olikin. Myöhemmin tutustuin oppiaineen yhteisissä illanvietoissa ohjaajaani ja opin että hän on sittenkin kiinnostunut oikeasti siitä mitä teen ja miten pärjään. Mutta mikäli en olisi ollut sellainen tyyppi, joka haluaa mennä oppiaineen yhteisiin illanviettoihin, niin uskoni ohjaamisen laatuun ja määrään olisi tuon tapaamisen jälkeen ollut aika nollissa.
Olen nähnyt aivan liian monta sellaista tapausta, jossa opiskelija pitää suunnittelemattoman välivuoden (esim. tulee raskaaksi tai mahtavan työtilaisuuden tai peruutuspaikalta lähtee pika-aikataululla vaihtoon) ja sen jälkeen palaa opiskeluihinsa, joiden uudelleen käynnistäminen vaikuttaa yhtä helpolta kuin meikkaaminen hirvittävässä humalassa. Eli siis vaikka itse luulee että hyvin menee niin lopputulos on oikeasti katastrofi. Väitän, että mikäli yliopistoissa vallitsisi auttamisen ja ohjaamisen kulttuuri, ja ohjaamista pidettäisiin merkittävänä tehtävänä sekä yliopiston johdossa että ohjaavien opettajien osalta, niin saisimme nopeammin valmistuvia opiskelijoita. Sitä kun kaikki tahtoo näinä aikoina haluta.
Tämä ei varsinaisesti ole mikään uusi viesti kenellekään, ja yliopistojen ohjaamisen taso tiedetään kyllä varmasti riittävän korkeilla paikoilla. Mutta muutosta ei silti näytä olevan tulossa. Akateemisen vapauden mekassa ei pidetä asiallisena sitä, että opiskelijan edistymistä seurattaisiin esimerkiksi vuosittain ja heikkoon edistymiseen puututtaisiin (tähän heti disclaimer, että tiedän että joissain yliopistoissa tätä kyllä itse asiassa harrastetaan. propsit niille). ”Herranjestas, opiskelijathan ovat aikuisia ihmisiä. Kyllä aikuinen osaa hakea apua jos tarvii”, tuntuu olevan yliopistojen vastalause. Totta osaltaan tuokin, mutta uskon että joukossa on myös monia joita tällainen ”wake up call” voisi auttaa, ja hidas liukuminen kohti täyslamaantumista voisi olla estettävissä.
Yliopistomaailma on muuttunut melko rajusti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Siihenkin fuksiryhmään, jossa minä olin, mahtui monenlaisia toiveita ja haaveita opiskeluajasta ja opiskeluiden jälkeisestä ajasta. Osa tiesi heti, osa myöhemmin haluavansa tutkijoiksi. Osa ei ollut missään vaiheessa orientoitunut valmistumiseen, kunhan tulivat vaan oppimaan ja ihmettelemään maailmaa. Suurin osa, joihin minäkin kuulun, halusi kuitenkin alusta asti tähdätä valmistumiseen, ja mahdollisimman suoraa reittiä pitkin. Ja mikäli ohjaus olisi ollut kunnossa, niin uskon että suurin osa näistäkin reiteistä olisi ollut vähän lyhyempiä. Loppujen lopuksi en usko että opiskelija tai ainakaan yliopisto paljon saa irti siitä, että siinä vaiheessa kun tutkinto on valmis niin opiskelijalla on vaadittujen sivuaineiden lisäksi 2-4 aloitettua ja kesken jäänyttä sivuainetta. Tai, no onhan siinä varmaan oppinut vaikka sen, että laskentatoimi ei todellakaan ole minun juttu.
Loppujen lopuksi mitä yritän tässä sekavahkossa selityksessäni sanoa niin: yliopistoilla pitäisi olla kykyä tunnistaa ja tunnustaa monenlaisia opiskelupolkuja ja lisäksi riittävästi resursseja ja arvostusta näiden polkujen ohjaamiselle. On oltava vapaus olla taivaanrannanmaalari, mutta yhtä lailla vapaus vain tulla tekemään se tutkinto mahdollisimman lyhyessä ajassa. Ohjauksen pitäisi olla luonnollinen osa kaikkien opiskelijoiden opintopolkua, ei vain joku, jota mennään hakemaan kun on jo ongelma, sillä hyvällä ohjauksella monta ongelmaa voitaisiin ehkäistä. Yliopistojen pitäisi olla myös itse aloitteellisia tarjoamaan (tai jopa tyrkyttämään!) opiskelijalle ohjausta, sillä kokemuksieni mukaan nykyinen akateeminen opiskelukulttuuri kannustaa opiskelijaa lähinnä yrittämään painia itse ongelmiensa kanssa.
Mitä mieltä olette? Olenko mennyt aivan harhaan analyysini ja manifestini kanssa vai onko teillä samantyyppisiä kokemuksia akateemisesta ohjauksesta?
Nainen ratissa täältä.
