Tiistai.
Viime viikko oli tosi raskas monella tapaa, ja sen myötä bloggaaminenkin jäi hieman vähemmälle ajatukselle.
Ensinnäkin, se tentti. Se viimeinen tentti. Se alkoi suorastaan piinata minua ihan viime metreillä. Tuntui hetkittäin siltä, että mieluummin olisin vaikka juurihoidossa kuin lukemassa siihen tenttiin, mutta hampaat irvessä vedin kaiken materiaalin loppuun saakka. Tämä on sinänsä omituista, koska itse asia oli suurimmaksi osaksi mielenkiintoista ja kivaa, mutta ehkä vain tuli joku… en tiedä, loppuväsymys koko hommaan. Lisäksi olin ehkä jotenkin saanut päässäni semmoisen mielikuvan aikaiseksi, että tämä tentti on jotenkin tosi vaikea, sillä olen viime kesänä saanut kyseisestä tentistä hylsyn (joka oli muuten yliopistourani toinen). Hylsy varmaan johtui kyllä enempikin siitä etten ollut lukenut tenttiin kuin siitä että tentti olisi ollut tosi vaikea. Kuitenkin, rima oli nostettu jo siltä osin. No, itse tenttitilanteessa sitten sainkin ”ilokseni” huomata että kolmesta kysymyksestä varmasti tiedän vastauksen vain yhteen, toiseen osaan ehkä päätellä vastauksen ja kolmas meneekin sitten täysin arpomiseksi. Sen jälkeen onkin ollut siis lähinnä jännäämistä pääsekö tentistä edes läpi vai ei. Tämä riippunee ihan täysin siitä kuinka ystävällismielisellä tuulella tentaattori on.
Toinen kurja asia viime viikolta oli se, kun yksi isovanhemmistani nukkui pois. Vaikka hän olikin huonossa kunnossa, niin kyllähän se luonnollisesti siltikin laittoi fiilikset aikalailla alamaihin, ja toki ne fiilikset ovat ajoittain alamaissa edelleenkin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että hän eli pitkään virkeänä ja hyväkuntoisena, ja vaikka meille omaisille nopea kunnon heikkeneminen olikin rankkaa katsottavaa, niin uskon että hänelle itselleen oli parempi, ettei elämän viimeisiä vuosia tarvinnut elää toimintakyvyttömänä laitoksella. Hän sai myös nukahtaa rauhallisesti pois vaimo vierellään, joten yksin hänen ei tarvinnut lähteä. Sain myös itse mahdollisuuden käydä tapaamassa häntä vain pari viikkoa sitten ja olen iloinen että tein sen reissun ja sain samalla kertaa nähdä vilauksen kunnon todellisesta tilasta, mutta myös ajoittaisen pilkahduksen todellisesta luonteesta, silloin kun lamppu syttyi oikealla tavalla ja hän tunnisti minut. Mitään kovin dramaattista ei siis onneksi hänen poismenoonsa liittynyt.
Osittain tuntuu kuitenkin, että nyt viime viikon myllerryksen jälkeen alkaa taas enemmän arkeen palaaminen. Poikaystäväni saapui viime viikolla kesätöistä toiselta paikkakunnalta takaisin kotiin ja onkin ollut mukavaa kun ei kotia tarvitse monen kuukauden tauon jälkeen enää asuttaa yksin. Lisäksi tuo ahdistava tentti on nyt kuitenkin tehty, ja vaikka tosiaan välillä iskee suru ja ikävä isovanhemmasta, niin senkin kanssa pystyy pärjäämään. Ja onhan se menettäminen myös ihan luonnollinen osa elämää.
Tällä viikolla pyrin siis palaamaan jälleen opiskelurytmiin – tosin vähän erilaiseen, verrattuna siihen mitä tuohon tenttiin valmistautuminen on ollut (se oli aika hirveää). Opiskeluhan ei aina todellakaan ole mitään superkivaa, mutta suurimmaksi osaksi se onneksi on edes siedettävää. Ja paljon siedettävämmäksi siitä tekee jo yksinomaan se, että saa tehdä jotain vähän mielekkäämpää kuin lukea tenttiin, eli kirjoittaa esseetä.
Kohti uutta parempaa viikkoa siis!