Tavoitteista
Olen asettanut elämässäni ainakin seuraavat tavoitteet joskus:
– älä ole liian humalassa
– jumppaa vähintään kolme kertaa viikossa
– älä osta lisää vaatteita
– opiskele joka päivä vähintään neljä tuntia
En ole aina ollut liian humalassa. Jumppalupaukset yleensä kestää viikon, ehkä kaksi (ja lupauksessa pysymisestä on sitten palkittu itsensä jäätelöllä – joka päivä). Lisää vaatteita? Mutku mulla ei ole just tämän sävyistä jakkua vielä… Ja opiskelusta… onhan se yleensä kivaa sen viikon, kaksi.
Tällaisten tavoitteiden lisäksi on tottakai ollut semmosia isompia. Kuten: pääse yliopistoon, älä elä vanhempien rahoilla, ole kiltti poikaystävälle vaikket jaksaisikaan. Ne ovat mielestäni toisen kategorian tavoitteita.
Yhteinen nimittäjä näille pienimmille tavoitteille on tuntunut olevan epäonnistunut. En ole jaksanut jumpata säännöllisesti sitä paria viikkoa pidempään. Jos päätän, että en koske säästöpossuun, saatan parhaassa tapauksessa samana päivänä olla jo veitsen kanssa onkimassa sieltä seteleitä (esim. siihen jäätelöön). Jossain vaiheessa tuntui, että mikä järki on enää asettaakaan itselleen tällaisia tavoitteita, kun ei niissä tule kuitenkaan pysymääkäänkään? Miksi yrittää, jos kerran tietää, että tulee epäonnistumaan?
Opiskelu on tavoitteellista toimintaa. Olen aloittanut opintoni vuonna 2006, ja jos olisin ollut hyvä, tavoitteellinen opiskelija, niin minun olisi pitänyt valmistua jo vuonna 2011. Olen kyllä ollut koko opintojeni ajan opintojen ohella töissä, järjestötyössä ja pitänyt vielä välivuodenkin, mutta silti. Välillä tuntuu, että jos vain olisin ollut tavoitteellinen, olisin pystynyt hallitsemaan koko paletin.
Muutama vuosi sitten satuin törmäämään netissä useampaankin artikkeliin koskien tavoitteiden asettamista ja erityisesti tavoitteiden saavuttamista ja niissä pysymistä. Näistä artikkeleista tärkeimpänä mieleeni jäi yksi pieni, mutta tärkeä asia, jota en jostain syystä ollut aiemmin tajunnut. Toteutettavissa olevien tavoitteiden täytyy olla realistisia, ja niitä pitää pystyä muuttamaan, mikäli on käynyt ilmi että ne ovat liian haastavia.
Tuon heräämisen jälkeen olen alkanut ottaa rennommin omien tavoitteideni suhteen, ja ennen kaikkea antanut itselleni vapauttaa muuttaa tavoitteita sekä mahdollisuuden hetkelliseen epäonnistumiseen. Tälle gradulomalle, minulla on ollut jokaiselle viikolle sekä ajallisia että määrällisiä tavoitteita. Eli joka päivä x tuntia työtä, vähintään x sivua tekstiä tuloksena. Tajusin ekan viikon jälkeen, että tuntimäärä on liian iso. Sivumäärässä olen pysynyt, tarpeeksi hyvin. Heivasinkin siis tuon tuntitavoitteen, sillä jos sivuissa pysytään tahdissa niin aivan hyvin menee. Ja entä sitten, vaikka maanantait tuntuu olevan suorastaan nollapäiviä, viikosta toiseen? Otan sen kiinni muina viikonpäivinä. Ja mitä se haittaa, että yhtenä viikkona jäin kolme sivua viikkotavoitteesta? Silläkin viikolla kuitenkin eteenpäin mentiin ja yli puolet tavoitteesta saavutettiin, eli ihan ok.
Tällaisten, itselleen riittävien tavoitteiden kanssa eläminen on kivaa. Onhan se nyt kuitenkin mukavempaa saavuttaa omat tavoitteensa, pysyä niissä ja ehkä jopa ylittää ne, sen sijaan että jatkuvasti alisuoriutuu itse asettamallaan mittapuulla.