Kateudesta

Olen välillä ihan tolkuttoman kateellinen joka ikiselle ihmiselle, joka on maisteri. Pahimmalta jotenkin tuntuu se, kun ihminen josta en pidä on maisteri.

Välillä tuntuu siltä, että jokainen joka on jo maisteri, on minua parempi ihminen. Ihan hirveää oli muutama vuosi sitten, kun tajusin että osa siitä porukasta, joiden tuutorina aikoinaan olin, on jo maistereita. Okei, ne olivat tehneet jo alle aika kasan opintoja jossain muualla ja eivät opiskelujen ohella esimerkiksi tehneet töitä tai järjestöhommia tai oikeastaan yhtään mitään. Mutta kuitenkin, he olivat maistereita, kun itse olin vielä yhteiskuntatieteen ylioppilas. Samalla tavalla rintaa puristi silloin, kun hyvä ystävä valmistui. Hän oli aloittanut opiskelut samana syksynä kuin minä, samassa fuksiryhmässä. Hänellä ei ollut allaan olleenkaan opiskeluja ja hän teki osa-aikaisesti töitä opiskelujen rinnalla. Hänestä tuli kylläkin valmistumisen jälkeen tutkija, että ehkäpäs hänkään ei ollut oikeasti hyvä vertailukohde.

Onhan se myös niin, että on paljon tuttavia, jotka eivät ole vieläkään valmistuneet vaikka ovat aloittaneet opiskelunsa jo ennen minua. Graduystäväni on ollut aikoinaan minun tuutorini. Tänä vuonna juhlitaan hänen opiskelutaipaleensa kymmenennettä vuotta. Toinen ystävä on aloittanut opintonsa vuotta ennen minua, ja kaikki opinnot gradua lukuunottamatta ovat olleet valmiina vuodesta 2009. Niin ja se gradu ei ole edelleenkään valmis.

Valmistumiskateudessa ei ole mitään järkeä monestakaan syystä, ja tiedän sen ihan hyvin itsekin. Minähän voisin olla maisteri, ja minusta tulee kyllä maisteri, parhaassa tapauksessa puolen vuoden sisään. Mutta… kun en ole maisteri nyt. En oikein osaa sanoa, mihin kateus sinänsä varsinaisesti kohdistuu. Maisterin tutkinto ei ole enää nykyisin kovinkaan spessu juttu eikä se takaa varmasti työllisyyttä. Arvon alenemisesta huolimatta maisterin papereiden eteen täytyy tehdä paljon töitä. Vaikka joskus tuntuukin, että tässä suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä vähän kirjaa vilkaisemalla saa tentit läpi, niin ei koko tutkintoa voi kuitenkaan saada kohtuullisilla arvosanoilla aivan tekemättä mitään. Varsinainen tutkinnon loppun saattaminen vaatii yleensä myös mielestäni itsekuria. Kun kukaan muu ei ole patistamassa tai pakottamassa opiskelemaan, on vain omasta päättäväisyydestä kiinni saako tehtyä kaikki opinnot loppuun.

Vaikka muuten ei maisterin papereita pitäisi minään, niin ison työn tekeminen ja opiskelujen loppuun saattaminen ovat kuitenkin asioita, joista mielestäni voi olla rohkeasti ylpeä. Ja välillä myös joillekin vähän kateellinenkin.