Kun kirjauduin yliopiston opiskelijaksi syksyllä 2006, oli jo vuoden ollut voimassa laki, joka rajoittaa opiskeluihin käytettävää aikaa. Sitä ennen opiskeluaikaa ei oltu rajoitettu, ja opiskella pystyi vaikka ikuisesti. Nykyään se taitaa olla mahdollista jos vaihtaa alaa sopivin välein.

Aloittaessani opintoni yliopisto antoi minulle kuten kaikille muillekin opiskelijoille viisi vuotta aikaa suorittaa kandin ja maisterin tutkinnot, jonka päälle vielä suoraan kaksi vuotta ylimääräistä aikaa. Suomalaiset opiskelijat kun eivät ole tunnetusti kovin kiirehtivää sorttia opiskeluiden suhteen.

Tänään on viimeinen päivä tuosta minun seitsemän vuoden potistani. Huomisesta lähtien opiskeluni ovat siis jo jatkoajalla. Jatkoaikaa hain tiedekunnaltani kirjallisesti jo keväällä. Sain koko lukuvuoden mittaisen jatkon aivan niin kuin pyysinkin. Tämän tulevan lukuvuoden jälkeen minulla on vielä optio toiseen anottuun jatkovuoteen, ja sen jälkeen en oikeastaan tiedä mitä tapahtuu. Toivottavasti en koskaan tulekaan tietämään, sillä tavoitteena on vuodenvaihteen aikoihin olla vihdoin maisteri.

Kun aloitin opintoni, niin se viidennen, kuudennen tai x:nnen vuoden opiskelijan elämä tuntui kaukaiselta. Ja tottakai tuntui, kun itse oli vasta tutustumassa koko opiskeluun. Vielä ehkä toisen, kolmannen vuoden aikana huomasin miettiväni monesti sitä, miten ihmeessä jotkut saa yliopistoon tuhlattua kahdeksankin vuotta. Mitä ne ihmiset tekee?

Huomisesta lähtien minä olen itse kahdeksannen vuoden opiskelija, ja valmistuminen jännittää, välillä pelottaakin. Turvallista olisi pysyä vielä opiskelijana.

Kuva täältä.