Tajusin oikeastaan jo muutama vuosi sitten, että tämä opiskelujuttu ei taidakaan olla mulle ”niin mieletöntä!” mitä se oli joillekin opiskelutovereilleni. Osa oli silminnähden niin tiedonjanoisia, että minua alkoi ahdistaa. Aika pitkään uskottelin itselleni, että ne tosi mielenkiintoiset kurssit tulee sitten opiskelujen loppuvaiheessa. No, nyt ollaan jo jonkun aikaa oltu hyvinkin loppuvaiheen puolella, ja minusta tuntuu että edelleenkin jäljellä on vaan ne paskimmat ja tuskallisimmat kurssit.

Kun kaikki oman pääaineen kurssit on käyty, niin jään vain ihmetellen katsomaan taaksepäin tätä opiskelukokemustani miettien, että missä ne mielenkiintoiset kurssit olivat? Ensimmäiseen kahteen vuoteen en toki oikeasti edes tajunnut juuri mitään lukemaani, mutta rehellisesti sanottuna koko tutkinnossani on ollut kaksi, ehkä kolme aidosti mielenkiintoista kurssia. En siltikään koe olleeni väärällä alalla, enkä oikeastaan keksi mitään muutakaan alaa (amk tai yliopisto) mikä olisi voinut olla minulle sopivampi. Pääsin vain alani töiden makuun niin aikaisin, että veri veti kovasti tekemään eikä lukemaan.

Eräs lukioaikainen ystäväni haki useita kertoja, ehkä neljä tai viisi kertaa haluamalleen alalle ennen kuin pääsi sisään. Muistan kuinka joka vuosi epäonnistuneiden pääsykokeiden jälkeen ystäväni tilitti siitä, miten yliopistoon on varmaan taas päässyt ihmisiä, jotka opiskelevat hitaasti tai jättävät opinnot kesken. Kuinka epäreilua, koska paikalle olisi haluamassa myös ihmisiä, joilla on aito tiedonjano! Kun ystävälläni vihdoin nappasi ja opiskelupaikka oli takataskussa, niin kumma kyllä ensimmäisenä kolmena (!) vuotena opiskeltua tuli hänelläkin melko vähän.

Ja semmoistahan se onkin. Ei sitä voi pääsykoekirjan tai hakuoppaassa olleen kuvauksen perusteella tietää mitä on oikeasti luvassa. Ja tottakai, jokaiseen tutkintoon varmasti kuuluu kursseja jotka ovat sanalla sanoen hirveitä. Sitä vaan sitten ajattelee, että okei, tää on vähän niinkuin hammaslääkärissä käynti. Eihän se mukavaa ole, mutta pakko se on tehdä. Koen näiden opiskelujen loppuun saattamisen jollain tapaa velvollisuudekseni, tämä on minun velvollisuuteni Suomen kansalaisena, etten tuhlaa yhteiskunnan minuun laittamia varoja, etten hukkaa tätä mahdollisuutta kouluttautua ilman lukukausimaksuja. On minun velvollisuuteni valmistua, vaikka väkisin.

Koska en ole pystynyt a) täyttämään velvollisuuttani siinä ajassa, missä olisi pitänyt (5 vuotta.. edes 7 ei riittänyt) ja b) nauttimaan tästä mahdollisuudesta niin paljon kuin olisi pitänyt (miksen minäkin ollut tiedonjanoinen pieni nörtti?), niin nyt on kai tsempattava vielä enemmän, että saan tämän projektin loppuun.

Onhan se kuitenkin velvollisuuteni, Suomen kansalaisena ja etuoikeuteni tällaisen yltäkylläisen yhteiskunnan parempiosaisena (vaikkei oikeasti katsoisin mieluummin Leijonan Luolaa ja söisin jätskiä).