Yksi hyvistä ystävistäni tekee tällä hetkellä myös omaa graduaan. Pääaine on sama, aihe aivan erilainen. Hän on aloittanut gradunsa jo jonkin aikaa sitten, ottanut siitä vähän etäisyyttä ja päättänyt vihdoin saattaa tuon projektin loppuun.

Graduystävänäni uskoo täysin epätoivoon kaiken mahdollistavana voimana. Kun hommat eivät suju aivan suunnitellulla tavalla, niin graduystävä odottaa epätoivoista romahdusta, jonka jälkeen hän sisuuntuu ja hoitaa homman. Graduystävän epätoivoiset romahdukset ovat tuttuja jo aiemmista opinnoista. Milloin kyseessä oli jokin isotöinen kurssi tai muu hankala homma joka ei ottanut edistyäkseen, graduystävä odotti romahdusta. Lounailla keskusteltiin siitä, kuinka hän tuntee romahduksen tulevan, huomenna ehkä jo. Ystäväpiirissäni graduystäväni epätoivoiset romahdukset ovat tiedossa.

Mikä parasta epätoivon romahduksissa on, niin sen jälkeen ilmeisesti asiat alkavat sujua hyvin, hyvin tehokkaalla tavalla. Epätoivoista romahdusta hehkutetaan jälkikäteen facebookissa ja kasvotusten ystäville: ”Vihdoin se tuli! Olen niin onnellinen! Seuraavaa odotellessa ;)”.

Vaikka oma graduni on edelleen edistynyt riittävän hyvin, niin jotenkin alan toivoa, että minullakin olisi tuollaisia romahduksia ja siitä fenix-linnun lailla nousua uskomattoman edistyksen siivittämänä. Jos vaan nyt vaikka, sanotaan, seuraavan viikon, puolitoista, istun tässä sohvalla, syön jäätelöä ja katson Netflixiä niin ehkä minäkin saan epätoivon romahduksen ja sen jälkeisen ahkeruuspuuskan? Epätoivon romahduksen houkuttelu – uhka vai mahdollisuus?

Epätoivon romahdusta odotellessa.

Kuva täältä.