Olin eilen käräjäoikeudessa jakamassa oikeutta. Juttu koski lapsen pahoinpitelyä, eikä siitä sen enempää. Koska istun vain päivän mittaisia istuntoja, karmeimmat jutut jäävät onneksi näkemättä.   

Mutta kyllä esimerkiksi useimmat raiskaukset istutaan päivässä.

Suuri osa lautamiesjutuista on onneksi surullisentylsiä, pieniä talousrikosjuttuja, laineita ongelmista ihmissuhteiden ja viinan kanssa. Juonikkaat rikollisnerot ovat vähemmistössä. Oikeasti poliisi ja oikeuslaitos pitäisi yhdistää jonkinlaiseksi erityissosiaalitoimistoksi. 

Kun on itse kasvanut perheessä, jossa pahinta oli se, että vanhemmat tekivät 12- ja 14-tuntista työpäivää, lautamiehenä kohtaa aika erilaisen todellisuuden. On lopulta pientä, että faija ei koskaan ehtinyt kotia vastapäätä olevalle pallokentälle.

Ja nyt ne paikkaavat syntejään olemalla superläsnäolevia isovanhempia. 

”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.” Otus arvostaa pyöräilyä harrastaneita modernistirunoilijoita. 

Lauantaina Neloselta tuli jenkkileffa Gone, Baby, Gone, joka kertoo pienen lapsen katoamisesta. Tavallisesti en katso samaa leffaa kahteen kertaan, mutta vanhemmuus lukeutuu aivotoimintaa voimakkaasti hidastaviin oireyhtymiin. Sohvalle tuupertuessa ei ollut niin väliä, mitä telkkarista tulee.

Edellisellä katsomiskerralla meillä ei vielä ollut Otusta. Kiinnitettiin Otuksen äidin kanssa (vaimo on ihan kummallinen sana. Eihän kukaan sano: ”Istuin aviomiehen kanssa sohvalla!”) huomiota siihen, miten katsomiskokemus oli nyt erilainen.

(JUONIPALJASTUS:
Lapsi palautetaan tämän kaapanneelta poliisilta hulttioäidilleen.)

Ensinnäkin ekasta kerrasta ei jäänyt mitään mieleen. Nyt leffaan eläytyi voimakkaammin, ja suhtautuminen loppuratkaisuun oli erilainen.

Myötätunto on sitä vahvempaa, mitä lähempänä myötätunnon kohde on omaa elämää. Niinpä Suomessa uutiskynnyksen ylittämiseen riittää yksi kuolema, Euroopassa kuolleita pitää olla mielellään kymmenen, ja kaikkialla missä ihonväri ja elintavat eivät ole jaettuja, kuolleita pitää olla lähempänä sataa.

Toisaalta jaetut kokemukset lisäävät empatiaa. Minussa elokuva lapsen katoamisesta herätti voimakkaampia tunteita nyt, kun minulla on omakin lapsi. 

Samalla tavalla kokemusten ansiosta olemme voimakkaammin huolissaan mielenterveyspalveluista, jos suvusta löytyy yksi hullu. Hiekkalaatikolla leikkivä Down-lapsi ei ole ollenkaan pelottava, jos omalla ala-asteella oli Dessi. Perusturvan ongelmat hahmottaa eri tavalla, jos on kuullut miten 300 euron pätkätyö panee työttömän etuudet ja talouden sekaisin kuukausiksi. Ja toisaalta esimerkiksi yrittämiseen liittyvät yhteiskunnan ääliömäisyydet rupeavat hahmottumaan vasta, jos kaveripiirissä on alan harrastajia.   

Omalle lapselle toivoo pelkkää hyvää. Toivottavasti Otus näkee kuitenkin sen verran elämää, että osaa eläytyä muidenkin elämäntilanteisiin.  

On vähän pelottavaa, jos yhteiskunnan huipulla ovat äänessä vain ne, joille kaikki on aina ollut helppoa ja asiat etenevät kuin kiihdytysauto Bonnevillen suolatasangoilla. 

Aina joskus soi: Max Richter – Recomposed by Max Richter: Vivaldi, The Four Seasons

Ps. Ensi kerralla sitten jotain aivan muuta. Isyyskerroin sisustusblogaa!