”Either write something worth reading or do something worth writing.”

Benjamin Franklin ei varmaan yllä olevaa sanoessaan tarkoittanut sitä, kun en aamulla jaksanut työntää vaunuja tarhaan, vaan menin sporapysäkille. Jäin siihen, vaikka seuraavaan kasiin oli yli kymmenen minuuttia, ja sitten kymmenen minuutin kuluttua huomasin nousseeni väärään sporaan. 

Koska Hesari ei ilmestynyt maanantaina vaan keskittyi livebloggaamaan ja twiittaamaan tabloid-hesarista myötähäpeää herättävällä innolla, ehdin lukea sunnuntain lehden loppuun. 

Sunnuntaisivujen ykkösjuttu ”Yritin tappaa vaimoni” oli kiinnostava mutta pielessä. Jutussa jatkettiin myyttiä, jossa tavallinen suomalainen mies vain ”napsahtaa” ja tappaa vaimonsa.

Aargh. Faija on taas eri mieltä Hesarin kanssa. 

En voi väittää olevani suuri ihmistuntija, mutta se, että vaimo sattuu olemaan tympeänkireä pirttihirmu, ei ole peruste aivan kuvatun kaltaiseen pimahdukseen. 

Koska en osaa sanoa, miksei mies osaa puhua tunteistaan, sanoa vaimolleen että tarvitsee omaakin aikaa, yksinkertaisesti eroa, tai mikä pelottavinta, puhua vaimon kanssa siitä, miten arki ja yhteiselo saataisiin toimimaan, pari ajatusta toisesta samasta jutusta kumpuavasta aiheesta. 

”Tuntui, että se oli hirmu pingottamista. Sanoin monta kertaa, että otetaan nyt ihan rennosti. Eihän lapsen ruokailu voi olla minuutista tai puolesta tunnista kiinni.”

Oman elämän vapaaehtoinen rajoittaminen on vanha ilmiö. 1800-luvun Kiinassa jalkojen sitominen oli yleistä. Lasten kasvattamisessa minuuttiaikataululla on trendinä jotain samaa.

Olen ehkä lukenut liian vähän kasvatusoppaita (tähän mennessä nolla), mutta ilmiö on kiehtova. Monet vanhemmat alistavat valveillaoloaikansa vapaaehtoisesti tiukkaan aikatauluun, jossa pienen lapsen jokainen välipala, ulkoilu ja muu toiminta tapahtuu täsmälleen tiettyyn aikaan. Muu elämä pyörii sitten tämän aikataulun sallimissa raoissa. Kriisi iskee, jos lounas ei ole valmis kello 11.30. Ei me nyt voida tulla kaupungille, kun lapsen pitää olla kylvyssä kello 19.

Otuksen kanta aikatauluvanhempiin on luettavissa katseesta.

Historian valossa tolkullisia, onnellisia lapsia on kasvatettu yhtä lailla ilman minuuttiaikatauluja. Lapsi ei ole pastaa, jonka kypsymistä täytyy vahtia kellon kanssa. Ilman aikatauluja voi saada aikaiseksi iloisia ja helppoja pikkuotuksia. Kun lapsi ei hae turvaa tiukoista rutiineista, matkustelu, kyläily ja kaikki muu mitä elämäksi kutsutaan helpottuu. 

Suosittelen lämmöllä kaikille, jotka haluavat sekä lapsen että oman elämän. 

Holtiton vanhemmuus voi tosin johtaa lapsen ja äidin Yves Saint Laurentin huulipunan hallitsemattomaan kohtaamiseen.