unohdus
Ja taas oon ilosesti jättäny tänne kirjottelun. Pitäs ehkä vähän yrittää tsempata, vaikka toi paperinen päiväkirja tuntuu nyt niin paljon helpommalta. Siit tulee varmaan kohta enemmänkin joku henkilökohtanen terapiavihko, kun kaikki unettomat illat ja yöt piirtelen ajatuskarttoja ja mietin omia fiiliksiä asioista.
Siinä missä viimeks kirjotin ettei mikään oo ees ilosta kakkaa, vaan ihan paskaa, niin nyt ollaan jo plussan puolella! Muutaman päivän oon menny hirveellä energialla eteenpäin ja saanu aikaan vaik mitä. Uusintatenttiin en tietenkään oo lukenu, mutta oon vaan ollu täynnä energiaa ja juossu paikasta toiseen ja puhunu koko sanavarastoni ulos. Tänään kun käytiin kaverin kanssa Ikeassa, sinkoilin kun ohjus. Tai ainaki ajatus ja puhe sinkoili siinä määrin, et kaveri joutu käskeen mua oleen kiljumatta autossa, koska se kuulemma häiritsee ajamista. Mulla on aika vahva tunne, et ton oon kuullu joskus aikasemminkin.
Oon tullu siihen lopputulokseen, et oon vissiin joku aurinkoenergialla toimiva tapaus. Heti kun oon nähny aurinkoo nyt viikon verran, oon ollu paljon pirteempi ja positiivisempi. Jotenkin sellanen enemmän omanlainen olo. Tiiän kyllä, et mulla on taipumus mököttää ja masistella vaikka pari viikkoa neljän seinän sisällä jos siltä tuntuu, mut yleensä kyllä oon enemmän positiivinen kun negatiivinen. Ehkä tähän vaikuttaa sekin, et tää uus kaupunki alkaa olla koko ajan kotosampi. Aikasemmin sukkuloin tän ja Tampereen väliä sen mukaan, kumpi ahisti ja kummassa oli vähemmän ahistavaa. Eron tullessa linnottauduin tänne, koska tää ei ahistanu ja tääl kukaan ei tuntenu mua. Sit just ton eron jälkeen paikkailin fiiliksiä vetämällä vähän turhan vauhdikkaita putkia viikonloppusin ja viikolla ja sit tein hölmöjä juttuja, joita morkkistelin viikonkin ja kaipasin Tampereelle takas, koska sillon tää paikka ja tietyt ihmiset ahdisti. Nyt oon ehkä löytämässä tasapainoo näiden kaupunkien välillä. Ei tarvi enää paeta ahdistusta, vaan olla siellä missä on hyvä olla, toinen kaupunki aina odottaa, kuten ihmisetkin.
Ihan täs parin päivän sisään oon jutellu entisten työkavereiden ja muiden Tampereen tuttujen kans ja se tunne, et ne on siellä eikä unohda mua on vaan vahvistunu. Sit kun meen keväällä harjotteluun, nään niitä tyyppejä kans enemmän! Samoin ihmiset täällä, missä nyt majailen, on alkanu vaikuttaa pysyvämmiltä. Samassa kaupungissa on jo yks uus kaveri josta on tullu tosi tärkee ja läheinen, sit kun harpataan rajan yli viel suurempaan maailmaan niin siellä on kans useempi tyyppi, joiden kans on aina mahtavaa nähdä, olla ja tehdä. Tärkein muutos mulle ehkä henkilökohtasesti on se, miten luokkakavereiden kans välit tuntuu jo lepposammilta. Onhan ne tyypit ollu aina hauskoja, mut mun on jotenkin kamalan vaikee välillä uskoo et ne oikeesti jaksaa mun seuraa muutenkin kun vaan pakon eessä, aka koulussa 😀 Mut sit taas esimerkiks viime viikolla yks ilta pojat laitto viestiä et lähenkö kaljalle. Tästä päädyttiin mun kämpille kun ulkona oli liian kylmä pussikaljalle ja oltiinkin täällä koko ilta/yö. Koko ajan alkaa olla enemmän sellasia uusia kavereita, joille voi laittaa millon vaan viestiä ja jutella vähän ”syvällisemmistäkin” asioista. Samalla sit taas välit kavereihin, jotka on tuntenu kauemmin, pysyy kuitenkin ennallaan vaikkei niin usein nähtäskään.
Oon tää elämä ja ihmiset vaan niin mahtavia.