Ympäri, alas ja ylös
Kavereiden polttareissa on usein se hyvä puoli, että ainaloistavan yleisjuhlinnan lisäksi niissä on tapana tehdä kaikkea kivaa ja normaalista poikkeavaa. Tai ainakaan en ole vielä toistaiseksi osallistunut yksiinkään excelöintiä-ja-sitten-videokonffaan-polttareihin. Tuleva rouva bloggailkoon itse juhlapäivän kulusta isommin ja kuvaisammin, minä keskityn hehkuttamaan niitä uusia kivoja juttuja, joita tässä siivellä testailin. Ohjelmahan oli valittu Sanun lajikokeilulistalta, tarkemmin valikoituna tankotanssi ja yläköysikiipeily.
Tankotanssi taitaa nykyään olla jo varsinainen polttariklassikko, mutta minä olin testaamassa ensimmäistä kertaa. Olen jostain saanut sen käsityksen, että mukana olisi ainakin aloittelijoille enemmän limaista keimailua ja vähemmän kick-ass-hardcore-treeniä. Olinpa muuten väärässä, onneksi.
Minä + tanko – tanssi = ?
Lopputulos oli vähän niinkuin Frankenstein lenkillä. Jalat kyllä liikkuvat näennäisesti oikein ja eteenpäinkin mennään, mutta tyylipisteistä jäädään melkoisesti vajaaksi. Mikrosortseissa. Salitreenin ansiosta mulla on sen verran voimaa, että liikkeet pystyn kyllä suorittamaan, mutta ne sulokkuuspisteet jäivät kaikinpuolin saavuttamatta. Lisäksi oudoksuntaa aiheutti, että tässä pitäisi esittää jotain iloista paraatinaamaa, toisin kuin salitreenissä, jossa irvistelemättömyys ja puhisemattomuus tarkoittaa lähinnä perseiltyä treeniä.
Seuraavana suunnattiin vuorelle. Tässä en ollut vasta-alkaja, olinhan nähnyt sekä Cliffhangerin, että Mission Impossible 2:n alun. Toki siinä vaiheessa, kun näin kiipeilypaikan, oli mielessä vain Vertigo. Siinäkin se vosu pelkää jotain friggin’ torneja, menisi sekin tuonne Nokialle, tietäisi mitä pelko, kauhu ja ahdistus oikeasti on.
Näyttääks mun takapuoli isolta tässä kypärässä?
Yläköysikiipeily on sitä, missä ollaan koko ajan varmistajan köydessä kiinni, eikä putoaminen vaurioita kuin egoa. Jos siis, täysin toisin kuin minä, osaisi luottaa köyden pitävyyteen, vuoren sortumattomuuteen ja siihen, ettei salama tai lauma tappaja-ampiaisia iske juuri minuun. Sanuhan kirmasi ylös se paraatihymy naamalla, mutta itseäni tosiaan vaivasi ikävähkö kuolemanpelko. Pariinkin kertaan ylöspäin raapiessa tuli mieleen, että miksi sitä onkaan siinä naama kalliossa, eikä esim. sohvalla syömässä jäätelöä (laku-). Minä tosin sain vielä erityiskohteluna keskihellää vittuilua köydenpitelijältä, joka toki lämmitti sekä pelosta kylmennyttä sydäntä että mieltä ja toi kotoisan fiiliksen vuorenrinteeseen. Toisaalta ihan hetkittäin, kun sai varpaansa sopiviin (tai siis ihan käsittämättömän olemattomalla tavalla pieniin) kivenväleihin ja matkaa tehtyä taas edes pikkiriikkisen ylöspäin, olo tuntui melkoiselta voittajalta. In your face, maahanläsähdyskuolema!
(kuvista kiitos kanssapolttaroitsijoille)
