Joulupuuro

Muistan vieläkin sen kirkassilmäisenä lapsena koetun puhtaan innostuksen, kun kuulin, että ”tänään on JOULUpuuroa”. Voi niitä visioita karkilta ja kanelilta maistuvasta palasta taivasta, tai puuroksi haudutetuista suklaalevyistä, jossa on kimalletta ja joulutähtiä. Voi vitsit, joulupuuro! Onhan se nyt pakko olla jotain erinomaista.

Mutta kaikkihan tietävät, miten siinäkin taas kävi.
 

Joulupuuro. Se tapa opettaa lapselle mainonnan valheellisuudesta ja nimeämisen pettävyydestä. Sehän on jumalauta ihan tavallista riisipuuroa. Ja kuule joku manteli ei mitenkään ole riittävä motivaationlähde tämän syömiseen, olisit piilottanut sinne ponin. Tai liekinheittimen.

(Ja se luumusoppa, jos ei sen ulkonäöstä tule mieleen se alitajunnan hautaama kesä, kun setäni pakotti minut tyhjentämään kesämökkinsä ulkohuusin, niin mausta sitten viimeistään.)

Joulukalenterit

Pakkohan se on joka vuosi ostaa. Ostaa ja pettyä.

• Tyhmät kuvalliset. Minulla internet, mihin ihmeesä tarvitsisin kuvaa jostain pellavapäisestä Hitler jugend-nuorukaisesta laskemassa mäkeä puisella kelkalla?
• Tyhmät suklaiset. Joka päivä uusi paskanmakuinen (ja luultavasti karsinogeeninen) pettymys. Tämähän on ihan kuin elämä noin muutenkin
• Hyvät suklaiset. Noin pienestä palasesta tulee vain pahalle tuulelle.
• Itsetehdyt hippikalenterit. No mahtavaa, joku luumu. Näytän siten tätä koulussa, kun kaverini leikkivät uusilla laser-aseillaan, jotka saivat superkalenteristaan.
• Yllätyskalenterit. Muovista valettu yksiosainen tunnistamaton kappale. Ei minulla ole mielikuvitusta tällaisesta iloitsemiseen, olen kasvanut MTV:n pikaviihteen varjossa.
• Mietelmäkalenterit. No carpe diem vaan sullekin.

Ja sitten kun jotenkin sattumalta löytääkin hyvän, hienon tai hauskan kalenterin, sen olemassaolon muistaa joulukuun kolme ensimmäistä päivää, jonka jälkeen sen muistaa joskus tammikuun puolessa välissä.