Eilen nukkumaan mennessä itkin ja pyyhin kyyneliä ja räkää pussilakanaan. Alkaapas tämä blogi tyylikkäästi!

Mieheni yritti saada unta vieressäni, mutta hän ei tehnyt elettäkään. Ehkä siksi että yritin itkeä hyvin huomaamattomasti ja hän ei oikeasti huomannut että itkin, tai sitten hän on vain jo lopen kyllästynyt ainaisiin mielenailahteluihini ja päätti esittää nukkuvaa. Noh oli miten oli, minun piti saada itse itseni taas ryhdistäytymään, sillä nyt olisi pakko nukkua. Pienokainen (11kk) saattaisi herätä taas hetkenä minä hyvänsä ja aamulla pitäisi taas olla reippaana lähettämässä esikoista esikouluun.

Siitä se ajatus sitten lähti, aivan kuten Tikkurilan maalimainoksissa….vai olikohan se Tikkurilan? Noh tällä kertaa en lähtisi sisustamaan, vaan minnun olisi pakko löytää jokin kanava, mitä kautta saisin purettua ajatuksiani jotenkin muuten kuin läheisille valittamalla. En kyllä mielestäni valita, mutta äitini väittää että aina ollessani surumielinen saan huonon oloni vaikuttamaan siltä kuin se olisi jonkun muun vika. Mutta niin en todellakaan itse ajattele, vaan olen vahvasti sitä mieltä että jokainen on oman onnensa seppä!

No ensin pohdin että alkaisin taas kirjoittaa päiväkirjaa kuten joskus nuorempana, mutta olen todennut että ajatukseni tahtovat vain kiertää kehää jollei joku niitä välillä pysäytä tai heitä kapuloita rattaisiin. Kaipaan nyt jotain vuorovaikutusta ja yksin kirjaan raapustamalla se ei onnistu. Sitten keksin, alan blogata! En kyllä omalla nimellä uskalla kirjoittaa, ainakaan vielä. Aiheet alkoivat tulvia mieleeni ja olisin halunnut mennä jo heti yön hämärinä tunteina kirjoittamaan, mutta päätin odottaa tähän aamuun. Siinä samalla blogia suunnitellessa huono mieli katosi ja sain vihdoin unta! 

Tarkoitukseni ei ole vain ”valittaa”, vaan haluan kirjoittaa myös iloisista asioista ja pilke silmäkulmassa. Ja laittaa kivoja kuvia! Elämässäni on paljon ilon aiheita ja rakastan nauraa makeasti.  Elämä on välillä myös hyvin koomista ja osaan nauraa myös omalle hölmöydelleni ja parasta on kun joku nauraa kanssani!

Niinpä, jos joku tätä jaksaa lukea, SAA KOMMENTOIDA. En ole hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan (koska monesti luulen olevani oikeassa) mutta kestän sen kuitenkin kuin nainen ja otan aina muiden tunteet huomioon.

Onko mun ajatukset ihan typeriä? Olenko oikeasti vain hankala ja liian tunteellinen ihminen? Kuka määrää miten paljon saan tunteistani puhua? Jos suollan kaikki tuntemukseni pihalle, hylkääkö yhteiskunta minut? Olenko mä oikeesti ihan mental case, mielenterveyspotilas?! Sitä en ainakaan myönnä. En myönnä olevani heikko!

NOTE TO MYSELF no.1: Oman heikkouden ja epätäydellisyyden myöntäminen on itseasiassa vahvuutta.