007 ja lupa tuntea

Itse Minna Mänttäri

Feministejä välillä syytellään, että ette te mitään tasa-arvoa halua, naisen etua vaan ajatte. Minä kyllä taistelen sen puolesta, että jokaisella nuorella pojalla on oikeus tunne-elämään. Ja jokaisella teinipojalla on oikeus kasvaa mieheksi tasapainossa oman tunne-elämänsä kanssa. Tunnen ihan hirvittävän monta teinipoikaa ja olen pöyristynyt siitä, että heidän herkkyyttään ei tunnusteta. Jos onkin välillä paskamaista olla keski-ikää lähestyvä herkkä nainen, niin on kyllä paskamaista myös olla teini-ikäinen poika. Minä sentään saan tuntea. Saatana.

Feministikollektiivi Pihtarihuorat käsitteli uusimmassa blogipostauksessaan aihetta, jota allekirjoittanutkin on pyöritellyt nutturansa alla hetken jos toisenkin: poikien ja miesten oikeutta tunteisiin ja herkkyyteen. Oikeutta olla heikko, oikeutta olla peloissaan ja ihan pihalla. 

Miehet sitä ja naiset tätä-keskustelu on käynyt alkuvuodesta vilkkaana. Se on näyttäytynyt minulle ajoittain lähinnä väsyneenä kilpalaulantana siitä, ketä tässä nyt potkitaan eniten päähän. Voittajaa ei uskoakseni ole vielä löydetty.

Se, mihin olen eniten kiinnittänyt huomiota on se, kuinka niitä miehiä puhutellaan, jotka kokevat jääneensä parisuhteessa alakynteen. Voi voi, tulkaas nyt jätkät pois sieltä tossun alta! Nyt hei äijät vähän ryhtiä tuohon hommaan! Älkää nyt olko nössöjä, saatana!

Unohtuu se, ettei miehen mieli ole immuuni jatkuvalle nälvimiselle ja nalkuttamiselle. Unohtuu se, että miehen itsetuntokin voi murentua, jos sitä systemaattisesti murennetaan. Unohtuu se, että mieskin voi olla liian heikko puolustaakseen itseään.

Ja ennen kaikkea unohtuu se, että tossun alla on oikeastaan vain söötti ja vähättelevä ilmaisu henkiselle väkivallalle. 

Kuluneet kuukaudet vankilataideprojektin parissa ovat tarjonneet aitiopaikan sen näkemiseen, mihin tunteiden patoaminen, äijämuottiin väkisin sulloutuminen ja itsensä kovettaminen voivat pahimmillaan johtaa. Samasta aitiopaikasta olen onnekseni saanut nähdä myös sen, miten kova kuori voi hiljalleen murtua ja sen alta paljastua herkkä ja tunteva mies.

Minulla on vain yksi toive: voi kunpa sitä kuorta ei tarvitsisi koskaan kenenkään kasvattaa. 

Kommentit

MM
Maijan matkassa

Sä olet Minna timanttinen! 

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Timanttinen kiitos kauniista kommentista!

Mia K.
Voi taivas

Oi luaja!! Nyt osuit ihanasti samaan linjaan mun mielipiteitteni kylkeen ♡

Iha hengästyin! Tähän 50 vuoden ikään on surukseni!!! kuulunut enemmän sitä, että (valitettavasti) naiset ovat "keskenään"/"tyttöjenilloissa" etc mollanneet, haukkuneet, sättineet miestä. Olen nähnyt miehen kasvoilla hehkun silmistä kadonneen, ja kasvojen valahtaneen valkoisiksi. Ja, nekin ihan parilla osuvalla sanalla. Toki, olen myös kuullut miehen suusta törkyä! Mutta: pitää tunnustaa, vasta kylläkin sen jälkeen, kun nainen on ensin saanut mäkättää liian kauan. 

Mietin näitä asioita aikoinaan ihan hulluuden partaalle, että miksi?! Eikä niihin olekaan yksiselittäistä, mustavalkoista vastausta! Ne juuret voivat ulottua jo kivikauteen jonkin suvun väärinkasvaneeseen uskomukseen, tahi ajatusmalliin! Sitä toistetaan sitten niin, liian kauan, kunnes joku/jossain/joskus oivaltaa muutoksen. 

Anteeksi sekin, etten vaan ole koskaan pitänyt sanasta "feminismi". Periaatteessa en voi sanoa sitä sanaa... vaikka sen avulla on tehty hyvää. Pitäisi olla olemassa sellainen sana, johon mahtuu sekä mies, että nainen..? Mielestäni ei naisen ja miehen hormoonit, dna, geenit, miksi vaan haluaa perimiään kutsua, ole samanlaiset. Ihmisinä olemme omissa silmissäni tasapuolisia, mutta erot kunniaan myös. Miehillä on ilmeisesti sisäänkirjoitettuna koodina, että he ovat fyysisesti vahvempia, mutta naiset henkisesti. Kitkaa toki aiheuttavat aina yksilöt etc. 

Miksi väkisin pitäisi muuttaa ihmisten ominaisinta olomuotoa. 

En tiedä. Vaikeaa edes miettiä :) Jokaisen pitäisi saada olla se ihminen, joksi on syntynyt. 

Mutta vielä kerran! Hitto sä osaat kirjoittaa ☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆☆ Kiitos että oot! 

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Kiitos Mia K. jälleen kauniista sanoistasi!

Tämä on aihe, josta olisi paljonkin sanottavaa, mutta myös niin tulenarka että siitä tuntuu vaikealta kirjoittaa naisvoittoisessa blogosfäärissä. Pari vuotta sitten tein yhden tilauskäsikirjoituksen aiheesta perheväkivalta, ja sitä varten tapasin sosiaalityöntekijöitä, joiden asiakkaita ovat lähisuhteissaan väkivaltaa käyttäneet miehet, jotka ovat siis hakeneet apua tilanteeseensa. Työntekijöitä jututtaessa selvisi kaava, jota useat heidän kohtaamansa perheväkivaltatapaukset noudattavat: tilanne perheessä on ollut tulehtunut pitemmän aikaa, voi olla useita stressin aiheuttajia kuten vaativa työ ja pienet lapset. Puolisoiden välinen kommunikaatio typistyy nälvimiseksi ja solvaamiseksi, verbaaliseksi kamppailuksi jossa nainen on usein niskan päällä. Sitten yhtenä päivänä miehellä napsahtaa ja nyrkki heiluu. Surullinen lopputulos, johon on monta syytä. 

Se mitä tässä yritän sanoa, on se että fyysinen väkivalta on aina väärin ja niin on henkinenkin, eikä mikään oikeuta käyttämään kumpaakaan toista ihmistä kohtaan. Jälkimmäinen on vain huomattavasti vaikeampaa tunnistaa. 

Mia K.
Voi taivas

Nuo viimeiset virkkeet. Totta! Yleensä se vain on ollut jossain kohtaa ensin ns henkisessä "puolessa", ja sitten siirtymävaihe fyysiseen.. Näin jotenkin tuntisin. Mutta olet ihan oikeassa. 

Henkinen väkivalta vain on jollain tavalla kaameampaa! Se syö ihmisen elävältä.. En sano, että fyysinenkään ei sitä tekisi, mutta jollain tavoilla sen käsittelee näkyvämmin. Olen saanut muutaman helvetin kummassakin. Ja, enkä tarkoita pientä aikaa, vaan vuosikausia jatkuneessa tilanteessa. Silti en ole katkera, tai vihainen. Ehkä vähän haikea kaikesta ihanasta mitä olisi voinut olla!? Elämään näköjään kuuluu kaikenlaista. Ja se että olen selvinnyt siittä, on huikea tunne ♡

Edelleen sun blogia tarvitaan, ja tekstejäsi, koska osaat vain kirjoittaa niin monien tuntosarvien kautta näkymättömän meille näkyväksi! 

Satya

Loistava kirjoitus Kenn...öö...Minna. Mahtavaa että vilkasta keskustelua aiheesta on ollut. Yksi viikon kärki-ilmaisuista tolkku on loistanut poissaolollaan. Tolkku siinä mielessä, että nähtäisiin asiassa hyviä/huonoja/puoltavia/kieltävä argumentteja molempien sukupuolten osalta. 

Miehet sitä ja naiset tätä-keskustelu on käynyt alkuvuodesta vilkkaana. Se on näyttäytynyt minulle ajoittain lähinnä väsyneenä kilpalaulantana siitä, ketä tässä nyt potkitaan eniten päähän. Voittajaa ei uskoakseni ole vielä löydetty.

Pitkälti täysin samaa mieltä. Keskustelun aloitusta mielestäni vähäteltiin, koska kysessä olivat miehet. Sitten naisaktivistit vetivät vanhat (täysin paikkaansa pitävät) korttinsa perheväkivallasta yms. pöytään ja sen jälkeen palavia nuolia ammuskeltiin molemmilta puolilta. Todellista vastavuoroista keskustelua ei syntynyt eikä varmaan synnykään.

Oikeutta olla heikko, oikeutta olla peloissaan ja ihan pihalla, miehille ei usein suoda. Miehellä saattaa (onnekkaana) löytyä hyvä kaveri kenen kanssa tämän kaltaiset tuntemukset mahdollisesti voi jakaa. Hyvin harvinaista, että siihen olisi kokonainen porukka. Mutta jos naiset niin hartaasti toivovat sitä herkkää "puhuvaa ja pussaavaa" miestä juron murahtelijan sijaan, eikö kannattaisi vaan reippaasti avata tunnehanat ja hakea voitto kotiin naisrintamalla? Not so simple.

Oman kokemuksen pohjalta voin sanoa, että muuttaessani käytöstäni ja olemusta piirun verran kovempaan suuntaan parisuhdemarkkinoilla, sain rikottua vajaan parin vuoden sinkkuuden. Olen aivan satasella vakuuttunut tämän muutoksen vaikuttaneen ratkaisevasti alkukiinnostuksen luomisessa. Yksittäistapauksestahan on kyse ja en tosiaan ole mikään dating coach, mutta pari pitkäaikaista kaveriani komppaa tätä. Alussa kova --> suhteen  edetessä pehmeämpi...mutta ei liian. Ja silloin se onkin varsinaista tasapainottelua."Kun mies ei saa olla sit liian macho mut ei sit mikään nössökään" kuten kuulin joulun alla baarissa viereisen pöydän naisseurueelta.

Niin ja luonnollisesti  naisilla on omat tasapainottelunsa samalla saralla. 

Perkele, ei oo helppoo kenellekään!!! Jatketaanko nuolien ampumista?

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Hei kiitos Satya!

Olen salaa vähän ihmetellyt, että miten on mahdollista että kukaan ylipäänsä kykenee muodostamaan minkäänlaisia parisuhteita kun vaatimukset tuntuvat olevan niin kovat. Miehen pitäisi olla sekä raavas macho, joka ottaa naisensa kyselemättä keittiönpöytää vasten mutta myös herkkä runopoika, joka laulaa serenaadeja ikkunan alla. Vaatimuslistat ovat niin pitkiä, että niiden laatijat ovat epäilemättä itse täydellisiä ihmisiä. En tarkoita sitä, että pitäisi olla väkisin suhteessa jossa voi huonosti, mutta välillä tuntuu että todellisuudentaju on kadonnut jonnekin Sinkkuelämää-sarjan kulisseihin.

Mutta joo, helppoa ei ole varmasti kenelläkään, mutta niin vaan täällä pitäisi yrittää ihmisiksi elää. Jos vaikka alkuun kokeilisi sellaisia imukuppinuolia, jotka eivät satu niin paljon...?

Kommentoi