Isin tytöt

Uusimmassa Pirkka-lehdessä (9/2012) on juttu Pienperheyhdistyksen mieskaveriverkostosta, joka tarjoaa luotettavia aikuiskontakteja lapsille, joilla ei ole yhteyttä omaan isään. Mieskaverit tekevät siis yksinhuoltajaperheiden lasten kanssa asioita, joita yleensä tehdään oman isän kanssa.

Verkosto toimii tällä hetkellä vain pääkaupunkiseudulla, mutta toimintaa ollaan laajentamassa lähitulevaisuudessa myös Tampereelle ja Turkuun. Se on hienoa, koska kysyntää riittää.

Tällä hetkellä Pienperheyhdistyksellä on jonossa lapsia, jotka kaipaavat mieskaveria. Suurin osa heistä on poikia, vain joka kymmenes on tyttö.

Hetkinen.

En missään tapauksessa väheksy miehen mallin tärkeyttä pojille, mutta eihän se tyttärillekään mikään yhdentekevä juttu ole. Enkä jaksa uskoa, että tytöt loistavat poissaolollaan siksi, että heille olisi muutenkin riittävästi tarjolla luotettavia, aikuisia mieskontakteja.

Vai ajatellaanko, että kyllähän tytöt nyt aina pärjää?

Ei ne kyllä aina pärjää.

Eikä tämä todellakaan ole mikään mollaus sateenkaariperheitä kohtaan. Kyllä lapsesta voi kasvaa ihan täyspäinen aikuinen vaikka vanhemmat olisivatkin samaa sukupuolta, tai ehkä juuri siksi. Mutta jokaisella lapsella on myös oikeus läheiseen vuorovaikutukseen kummankin sukupuolen edustajan kanssa, eikä sen todellakaan tarvitse olla biologinen vanhempi.

Kun katselen miespuolisia kavereitani, perheenisiä jotka leikkivät, touhuavat ja ovat läsnä pienten tyttäriensä elämässä, sydämeni käpertyy aina pikkuisen kasaan ja hyrisee hiljaa, onnesta ja liikutuksesta. Olen tainnut joskus jollekin heistä sanoakin sen: tajuatko, että tuo on tärkeintä, mitä tässä maailmassa voit ikinä tehdä? Antaa tyttärellesi parhaat mahdolliset rakennuspalikat tasapainoiseen elämään: rakkautta ja täydellistä hyväksyntää.

Ehkäpä heidän ei silloin tarvitse etsiä sitä kaikenmaailman keskenkasvuisten runkkareitten sylistä.