Kolmetuhattayhdeksänkymmentäkuusi
On olemassa kirjoja, joiden kohdalla toivoo, ettei niitä olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa. Samoin on olemassa kirjoja, joiden kohdalla on pohjattoman onnellinen siitä, että ne on kirjoitettu. Joskus nämä kaksi kirjaa löytyvät samojen kansien sisältä.
Natascha Kampuschin uskomaton tarina lienee useimmille tuttu. Kymmenvuotias tyttö siepattiin koulumatkallaan maaliskuussa 1998 ja häntä pidettiin vankina kellarityrmässä kahdeksan vuoden ajan, kunnes elokuussa 2006 hän pääsi lopulta pakenemaan sieppaajaltaan. 3069 päivää on hänen kertomuksensa pitkistä vuosistaan vankeudessa.
Kirja ei luonnollisestikaan ole aiheensa puolesta mitään lempeää luettavaa. Juuri siksi se pitääkin lukea. Jos joku selviää hengissä ja tolkuissaan kahdeksan vuoden vankeudesta, täytyy minun selviytyä 221:n sivun lukemisesta.
Ja niin absurdilta kuin se kuulostaakin, käsittämättömistä teoista lukeminen auttaa käsittämään tätä maailmaa, edes hitusen enemmän.
Vaikkei kirja ole aiheensa puolesta helppolukuinen, tekstinä se on sitä. Kauheuksillakaan ei mässäillä, ne vain todetaan tapahtuneiksi. Lukijan ei missään vaiheessa tarvitse tuntea itseään tirkistelijäksi. On myös asioita, joista vaietaan tarkoituksella.
3096 päivää on ennen kaikkea tarina nujertumattomasta mielestä, toivosta ja periksiantamattomuudesta. Tärkeimpänä se haastaa lukijan miettimään uusiksi omat käsityksensä hyvästä ja pahasta.
Vaikeinta ihmisten oli antaa minulle anteeksi, etten tuominnut sieppaajaa julkisuuden odottamalla tavalla. Kukaan ei halunnut kuulla minun sanovan, ettei ole olemassa absoluuttista pahuutta, ei selkeää mustaa ja valkoista. Sieppaaja vei tosin nuoruuteni, vangitsi minut ja rääkkäsi minua, mutta ratkaisevina vuosina yhdennentoista ja kahdeksannentoista elinvuoteni välillä hän oli ainoa henkilö elämässäni. Paetessani pääsin pois kiusaajan vallasta, mutta samalla menetin ihmisen, joka oli minulle pakosta läheinen. Surua hänen kuolemastaan saattaa olla vaikea ymmärtää, mutta sitä ei sallittu minulle lainkaan.
Heti kun aloin luoda sieppaajasta moniulotteisempaa kuvaa, ihmiset pyörittelivät silmiään ja käänsivät katseensa pois. Ihmiset eivät pidä siitä, että heidän käsitystään hyvästä ja pahasta horjutetaan ja että he joutuvat vastakkain sen seikan kanssa, että myös ruumillistuneella pahuudella on inhimilliset kasvot. Pimeä puoli ei ole tullut tyhjästä, kukaan ei synny hirviönä maailmaan. Kontakti maailmaan ja muihin ihmisiin muovaa meistä sellaisia kuin olemme. Ja siksi olemme kaikki viime kädessä vastuussa siitä, mitä perheissämme ja ympäristössämme tapahtuu.
Sen tunnustaminen ei ole helppoa.