Tikulla silmään, osa 4
Oho, matka muistoihin lähestyykin jo loppukaarretta:
18.9.2009
Klik, klik, kliketi klik, sanoo hiiri. Ja matka New Yorkiin on varattu! Ensi keväänä syödäänkin pääsiäispashaa ihan muissa maisemissa.
Niin siistiä.
Olen äskettäin täyttänyt kolmekymmentä. Meillä oli ihanat juhlat yhdessä synttärikaverini Kaisun kanssa, me kun olemme sattuneet syntymään samana vuonna ja samana päivänä. Ikäeroa on vain muutama tunti, minä olen vanhempi ja viisaampi, huomaahan sen. Huiminta on se, että tutustuimme toisiimme vasta aikuisina, vaikka äitimme pötköttivät aikanaan vierekkäisissä sairaalapedeissä ja lähettivät toisilleen jopa joulukortit. Nauramme aina, että vasta Jeesus yhdisti meidät: siis musikaali Jesus Christ Superstar, jossa me molemmat esiinnyimme.
Synttärilahjat pyysimme ruskeina kirjekuorina. Niillä rahoilla matkaamme Atlantin taa.
Mutta nyt on vasta syyskuu ja taas yksi työviikko taputeltu. Huoh. Elokuussa olin lomalla ja todistin mm. Madonnan ensimmäistä Suomen keikkaa, mahtavaa. Töihin paluu ollut taas vähän tahmeaa. Mutta kyllä se tästä taas, ihan varmasti.
Kesä oli mahtava. Votkaturistit täytti kaikki odotukset ja enemmänkin: yli 16 000 katsojaa ja suurin osa esityksistä loppuunmyytyjä. Kymppitonnin tavoite ylitettiin siis heittämällä ja mikä parasta, ryhmähenki oli loistava. Ammattilaisten ja harrastajien yhdistelmä toimi täydellisesti, aivan kuin joskus vanhoina hyvinä aikoina. Porukkaa on kova ikävä, mutta onneksi jäähyväiset eivät ole lopulliset: esitys palaa ohjelmistoon vielä kesällä 2010.
Ehkä sen voimalla jaksan taas tätä jäyhää toimistoarkea.
Periaatteessa minulla kaikki on hyvin: on vakaa parisuhde, ystäviä ja työpaikka. Mutta joku tässä kuitenkin hiertää, en vain osaa sanoa, mikä se on. Siksi yritänkin olla ajattelematta koko asiaa. Jos sitä ei ajattele, niin silloinhan sitä ei ole olemassa, eikö niin?
Kun henkilökunnan ilmoitustaululle laitetaan lista, josta voi varata ajan kehityskeskusteluun, joku piirtää nimeni perään kysymysmerkin. Se ei tunnu mukavalta.
Vaikka siellähän se on, myös minun pääni sisällä. Se kysymysmerkki.
Mutta niin, se meidän oma esitys. Työnimi jäi pysyväksi niin kuin usein käy, se on siis Vetyä perkele! Ensi-ilta on joulukuun alussa Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Se jos mikä on hieno asia ja statuskysymys, mutta lisää tietysti myös paineita. Nyt jos mokataan, se ei jää keneltäkään huomaamatta.
Olemme sopineet yhdeksästä esityskerrasta joulu-tammikuussa. Tammikuu on kyllä yleensä esitysten kannalta huonoa aikaa, väki ei liiku mihinkään pikkujoulukauden jälkeen mutta mennään nyt näillä. Jos nyt joku edes tulisi. Nyt jo jännittää, tästä se vain pahenee mitä lähemmäs ensi-iltaa mennään. Kyllä kohta meil on paskat housussa…
Jos joku sanoisi meille nyt että kuulkaas tyttäret, se yhdeksän esitystä ei tule riittämään yhtään mihinkään kun kansa repii teiltä liput käsistä, emme uskoisi.
Emme todellakaan.
Jatkiksen viimeinen osa näytelläänkin sitten heinäkuussa 2010...