Ranskanpullaa

– Hei, vieläkö ranskanleipää myydään?

Näin kysyi minulta mies päivänä eräänä, ja hetken jouduin asiaa miettimään. Kai sitä myydään, enpä oo ajatellu.

Lähes poikkeuksetta tulee asioitua vain ruisleipähyllyllä, tai sitten juhlahetkinä paistopisteellä. No okei, rieskaa ja kauraleipää tietysti joskus. Mutta että ranskanleipää?

Ja niin syttyivät nostalgian kaihoisat valot meidän kummankin silmiin, kun vaivuimme muistelemaan lapsuuden kultaisia välipalahetkiä: ranskista, voita ja juustoa sekä lasillinen kylmää kaakaota. Ja lukematon Aku Ankka.

Oi.

Tänä aikana, jolloin hiilarit ovat saatanasta ja erityisesti gluteeniviljat paholaisen keksintöä, muovipussiin käärityn vehnähöttöleivän ostaminen lähentelee kokemuksena apteekkijonossa seisomista peräpukamavoidetuubi näpeissä. En mie itelleni, ko mummolle vaa. 

Kun seuraavan kerran taas olin täyttämässä ostoskoria, seisahduin leipähyllyn eteen. Siinä sitä nyt oli: kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa. Vilkaisin vaivihkaa olkani yli, kuten tehdään ennen pornokauppaan astumista ja sujautin leivän koriin.

Kotona katselin leipää ja mietin, mitäs nyt. Mies rikkoi hiljaisuuden ja veisti pari viipaletta voikkarinpohjaksi.

– No, miltä maistui?

– Ei miltään. Pullalta.

Niin. Joskus menneiden on syytä antaa olla menneitä. Nykyhetkessä on usein paljon kivempaa. Mutta kyllä ranskanleipää kannattaa silti ostaa, siitä voi tehdä vaikka tällaista hävyttömän hyvää ja helppoa valkosipulileipää. 

(Vinkki: syötä sitä myös kavereille, niin voitte henkäillä ja haista yhdessä, eikä ketään haittaa.) 

Tuoksuvaista viikonloppua!